Stressaava whippet

Africa-whippet oli tosiaan kesäkuun alusta aina juhannukseen asti hoidossa Pasin vanhemmilla Savossa, eli kaiken kaikkiaan kolme viikkoa.
Täytyy sanoa, että tuo aika oli minulle suoranainen hermoloma. Kooikkereissa en juurikaan huomannut muutosta, ne tuntuvat olevan tyytyväisiä ollessaan siellä, missä minäkin. Muulla ei ole niin kauheasti väliä.

Miksi Africa sitten lähti hoitoon?
Africalla on ollut jo pidempään ongelmia, jotka ovat oireilleet erilaisilla tavoilla. Whippet steriloitiin 2 vuotta sitten; yhtenä syynä oli sen aggressiivinen käytös juoksujen aikaan, joka suuntautui sekä Aurinkoon että minuun. Toinen syy oli se, että Africaa ei ollut missään vaiheessa tarkoitus käyttää jalostukseen.
Lisäksi Africa reagoi stressiin olemalla syömättä, olipa kyseessä sitten parisuhderiita tai kerrostalokaton remontointi. Se ei syö. Yksi eniten useimpia omistajia stressaavista ja ärsyttävistä asioista on se, että koira ei suostu syömään. Mitään. Africa vain seisoo ruokakuppinsa vieressä, tärisee ja kieltäytyy ottamasta edes makupaloja. Vatsa kurisee tyhjyyttään, mutta whippet ei syö. Ja kun vinttikoira ei syö, se harvoin myöskään juo.
Stressitilan ollessa korkealla Africa ei myöskään nuku, makaa vain pedillään ja mahdollisesti tärisee. Lopulta se ei jaksa enää pysytellä hereillä, vaan nukahtaa ja on lähes täysin tiedoton. Sen saa todellakin ravistella hereille. Africassa onkin sanottu olevan on-off -kytkin.
Africa reagoi myös hankaliin tilanteisiin ulostamalla. Sisälle, vaikka omalle pedilleen. Enää eivät sormet ja varpaat riitä laskemaan, kuinka monta kusta on African pediltä siivottu. Tai kuinka monta paskaläjää on hangattu pois makuuhuoneen matosta. Kun Africa on tarpeeksi ahdistunut stressaavasta tilanteesta, se lakkaa pyytämästä ulos. Ja se saattaa silti tehdä tarpeensa sisälle, pienenkin määrän, vaikka olisi juuri tullut ulkoa sisälle.

Muutimme kuukausi sitten uuteen kotiimme. Sanoin jo aikaisemmin, kuukautta ennen muuttoa, että Africa olisi parempi laittaa hoitoon muuton ajaksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan whippet oli muutossa mukana, kaiken sekamelskan, stressin ja hälinän keskellä.
Kooikkereita eivät muuttopuuhat olisi voineet vähempää (tai oikeastaan enempää) kiinnostaa, ne tunkivat päänsä jokaiseen kaappiin ja laatikkoon, "auttoivat" kovasti kaikessa ja olivat silminnähden innoissaan isosta talosta sekä vielä isommasta pihasta.
Africa sen sijaan kieltäytyi syömästä useana päivänä, ei levännyt päivisin lainkaan, teki tarpeitaan sisälle ja koirien pedeille, eikä lähtenyt pediltään mihinkään koko päivänä. Se makasi 22 tuntia vuorokaudesta omalla pedillään.
Katsoin tätä menoa melkein kaksi viikkoa uudessa talossamme. Sitten minulle riitti, ja passitin African Savoon hoitoon.

Savossa Africa kuulemma nukkui ensimmäiset viisi päivää. Söi ja kävi ULKONA tekemässä tarpeensa, palasi pedilleen ja nukkui. Sitten sitä alkoi kiinnostaa puruluiden syöminen, ulkoilu ja muut normaalit asiat. Anoppini sanojen mukaan se alkoi olla niin kuin aikaisemmin, oma itsensä.
Juhannussunnantaina whippet tuli takaisin meille.
Tiistaina siivosin ensimmäiset paskat sisältä.
Ruoka sille sentään kelpaa, ja tarhassa se saattaa vähän leikkiä Sorayan kanssa, mutta muutoin mikään ei ole muuttunut. Se makaa edelleen 22 tuntia vuorokaudesta omassa punkassaan. Se ei juurikaan koske puruluihin eikä leluihin. Sitä ei oikeastaan huvita mennä ulos. Onneksi meillä on nykyään koira-aitaus, johon voin kantaa African sylissäni vaikka juosten. Ei se sentään vielä ole syliini tarpeitaan tehnyt.
Nähtävästi tuota koiraa ei vain ole tarkoitettu tällaiseen vilkkaaseen koiraharrastuselämään, vaikka African kanssa ei missään harrastuksissa enää käydä. Se on koti- ja seurakoira. Mutta kooikkerit käyvät milloin missäkin, minä ja Pasi käymme milloin missäkin, meille tulee käymään milloin ketäkin vieraidenkin koirien kanssa.

Saa nähdä, kuinka kauan whippettiä ja sen stressaamista jaksaa vielä katsella. Ongelma vain on siinä, että se ei ole minun koirani vaan Pasin. Loppukädessä päätös on hänen.
Whippetin ei vain ole kiva olla tässä talossa, perheessä ja laumassa. Kai Pasikin on sen tajunnut jo. Vielä kun saisi sen ajattelemaan koiran parasta, vaikka se vaikeaa olisikin.

Juhlat ja juhannus

Sirius täytti hieman yli viikko sitten jo 9 vuotta. Se kertoo siitä, että myös ylioppilaskirjoituksistani on kulunut saman verran vuosia. Ostin Siriuksen aikanaan itselleni valmistujaislahjaksi saamillani lahjarahoilla (sekä kesätöillä, jotka saivat pennunodotusajan kulumaan ehkä aavistuksen nopeammin).
Siriuksesta huomaa hiljalleen, että ikää alkaa jo olla. Sen silmän ympärykset ovat harmaantuneet ja sen lihakset ovat alkaneet kaventumaan - kaikki tämä kuuluu ikääntymiseen. Onneksi Sirius jaksaa lenkkeillä, leikkiä ja temppuilla kuten ennenkin, ja varsinkin rallytoko on osoittaunut oivalliseksi lajivalinnaksi veteraanikoiran kohdalla :)
Siriuksen syntymäpäivää vietettiin ihan vain kotona oman lauman kesken, mutta sai Titiuu sentään ikioman kakun sekä lahjaksi possunkorvan. On se vaan kaikista rakkain poika ♥

Muutoin elämä on ollut kovin rauhallista, ehkä vähän liiankin. Mitään ei ole tullut treenattua sen suuremmin, tosin juhannuksena käytiin pienen koiraporukan kanssa vetämässä kooikkereille mejäjäljet Savon sydämen metsiin, ja pääsivätpä aikuiset kooikkerit kokeilemaan myös esineruutua.
Esineen etsintä osoittautukin hauskaksi hommaksi, joten tätä lajia voidaan treenata myös täällä Keski-Suomessa naapurin metsässä, joka alkaa heti pihan laidalta. Tästä kyseisestä esineruudusta voi olla hyötyä myös arkielämässä, mikäli satun esimerkiksi hukkaamaan avaimeni lenkkipolulle (tämä on käynyt jo pari kertaa...) tai pudotan hanskat taskustani marjametsässä.
Pienillä askelilla edetään ja katsotaan mitä tästä tulee, lajihan on minulle täysin vieras, mutta eiköhän siitäkin selvitä maalaisjärjellä sekä (koirankoulutus)kokemuksen tuomalla varmuudella.

Juhannuksesta sen verran, että kooikkerit pääsivät vanhemmilleni hoitoon päiväksi/yöksi, kun emäntä ja isäntä lähtivät viettämään hieman railakkaampaa keskikesän juhlaa pitäjän toiselle puolelle. Hyvin olivat kooikkerit kuulemma viihtyneet juhannussaunassa sekä auttaneet makkaroiden syömisessä sillä aikaa, kun minä laitoin jalalla koreasti.
Eikä kooikkereilta seuraakaan puuttunut, vanhempieni Milo-vaarin lisäksi paikalla olivat myös isosiskoni 3 italianvinttikoiraa sekä Africa-whippet (joka on ollut 3 viikkoa hoidossa Pasin vanhemmilla ongelmiensa takia).

Mitään sen suurempaa ei koirien kanssa ole suunnitelmissa, pari näyttelyä mahtuu loppuvuodelle ja rallytokokisoja olen myös kalenterista katsellut. Agilitykilpailut antavat vielä odotuttaa itseään, mutta Ylöjärvellä järjestettävään Agirotuun (epävirallinen joukkuekilpailu) olen menossa molempien aikuisten kooikkereitten kanssa. Soraya lähtee todennäköisesti mukaan turistiksi, mikäli sää vain sallii. Agirotuun on siis tarkoitus väkertää sekä koirille että ohjaajille jonkinlaiset joukkueasut, mikä taas aiheuttaa oman päänvaivansa.
Sen verran uskaltauduin kuitenkin ajattelemaan syksyä, että hain molempien kooikkereitten kanssa koiraseuramme (eli LAUKAn) rallytokon piirinmestaruusjoukkueeseen. Saa nähdä, pääsemmekö joukkueeseen ollenkaan vai jäämmekö ulkopuolelle. Onneksi sentään yksilökisoihin voimme ilmoittautua kaikesta huolimatta. Elokuuta odotellessa, silloin aukeaa PiirM-RT:n ilmoittautuminen ja saamme tietää, olemmeko osa laukalaisten joukkuetta.
Peukkuja saa pitää pystyssä.

Epävirallisia tuloksia

Kesäkuun alussa kävin match show'ssa Sorayan ja Aurinkoisen kanssa. Tällä kertaa oli Siriuksen vuoro jäädä kotiin, koska kyseisessä mätsärissä ei ollut veteraaneille omaa luokkaansa.
Soraya esiintyi pennuissa (5-9kk, ei kokoluokkia), Aurinko taas pienissä aikuisissa. Molemmat esiintyivät kerrassaan kauniisti, Aurinko hieman väisti pöydällä kun tuomari kokeili sen takapäätä. Soraya taas seisoi pöydällä kuin patsas, ei olisi tuomarin käpälöinti voinut enää vähempää kiinnostaa kun nenän edessä oli nakkia.
Molemmat saivat punaisen nauhan, ja sijoittuivat vielä punaisten nauhan saaneissa; Aurinko pääsi pienten aikuisten 4.sijalle ja Soraya oli pentujen toinen! Aurinko oli minusta hieman laiskahko juoksemaan, mielikuvituspennut varmasti painavat vatsassa ja valeraskausoireet alkavat kohta olla pahimmillaan. Soraya sen sijaan juoksi hienosti erikokoisten ja rotuisten koirien seassa, kuunteli nätisti minua ja jaksoi aina pysähtyessämme hyppiä häntä heiluen minua vasten. Ne sukkahousut joutivat roskikseen sen match show'n jälkeen...

Kävin myös LAUKAn mölliagilityssa sekä talkoilemassa että juoksemassa pari rataa. Putkiralliin osallistuin Siriuksen ja Aurinkoisen kanssa. Yllättäen Aurinko hyllytti koska putket nyt vain ovat niin kivoja, että ne täytyy juosta monta kertaa läpi, kun rata on muuten liian helppo.Sirius teki siistin putkirallin, mutta kaiken kruunasi lainakoira Hiisi (Sorayan isäpappa siis) jonka kanssa tein nopean nollaradan! En ole koskaan aikaisemmin ohjannut Hiisiä, ollut vain palkkaajana kun Anna on treenannut. Hauska tietää, että Hiisi kulkee hyvin myös minun kanssani. Antaisikohan Anna sen toisenkin kerran lainaan - edes epävirallisiin kisoihin? :D
Kisaavien radalla oli sitten tiedossa yhden tämän vuoden agilityn SM-tuomarin melko mutkainen rata. Mitäpäs siitä sen kummempia kertomaan, vein kaksoisvoiton mediluokassa; Aurinko oli ensimmäinen ja Sirius toinen. Möllikisaaminen vain on niin mukavaa, kun siellä kukaan ei ota turhia paineita - en myöskään minä.

Viime viikon lauantaina oli sitten Sorayan ensimmäinen oikean näyttelyn vuoro. Olkoonkin että Soraya oli pentuluokassa, joka on aina epävirallinen, mutta kyllä sieltä silti saa kirjallisen arvostelun ihan oikealta tuomarilta, sekä mahdollisesti ruusukkeita ja pokaaleita kotiinviemiseksi.
Mikkelin ryhmänäyttelyyn oli ilmoitettu kaksi pentua (Soraya ja Sorayan veli Max), kooikkerit tuomaroi Elena Ruskovaara.
Soraya sai KP:n ja sijoitettiin ROP-pennuksi, velipoika Maxin ollessa VSP-pentu!

Mallikas hyvä luusto ja hyvä runko. Hyvä ryhdikäs kaula. Lupaavan mallinen oikeailmeinen pää. Jo nyt hyvät korvakorut. Tyylikäs häntä. Etuliike saa vielä kehittyä. Hyvät sivuliikkeet.

Kyllähän se tyttö esiintyikin kauniisti. Seisoi maassa sekä pöydällä kovin rauhallisesti, juostessa olisi saanut olla ehkä hieman enemmän potkua (johtui varmaankin myös minun melko huonosta kenkävalinnastani), mutta silti ♥

Aurinko ja Sirius olivat mukana turisteina, esittelemässä itseään muille paikallaoleville kooikkeri-ihmisille sekä näyttämässä vähän rallytokotaitojaan odotellessamme kehän alkamista. Kaikki treenitilanteet ja uudet paikat täytyy käyttää hyväkseen!

Minulle KP-ruusuke ja Sorayalle nakkia! Toisessa kuvassa iloiset omistajat palkintojensa kanssa, ja idioottikaksoset, jotka eivät tajunneet edes katsoa (kännykkä)kameraan.
Ja sitten tietysti ryhmäkuva, jossa mukana Taina ja Ilo (Muskettikoiran Ääretön Ilo), Kati ja Max (Muskettikoiran Öinen Kuunhohde), Soraya, Aurinko, Sirius sekä kasvattaja-Pirjo, Tara (Muskettikoiran Ånnetar) ja Timi (Manusia's Timmie the Dutch).
Kaiken kaikkiaan ihana päivä hyvässä seurassa - ja näyttelyn jälkeen päästiin vielä katsomaan 5-viikkoisia cockerspanielinpentuja, voi oksetus ♥