Muistoja vuosien takaa: Jesse James

Eilen tuli kulukseeni 25 vuotta ensimmäisen koiramme syntymästä. Parin viikon päästä sen kuolemasta tulee kuluneeksi 11 vuotta. Neljätoista vuotta yhteistä elämää on pitkä aika. Vuosien aikana suru on muuttunut lämpimäksi tunteeksi, jonka Jessen ajatteleminen saa aikaan, ja ikävä on vaihtunut moniin hyviin muistoihin.

En muista aikaa ilman koiraa. Kun olin 2-vuotias, perheeseemme muutti tumma, pörröinen, nallekarhun näköinen eläin, jota tunnetaan eläinlajina koira. Alunperin tämän kyseisen mustan möykyn nimeksi piti tulla Zorro, mutta valitettavasti minun kaksivuotias kieleni ei taipunut moiseen nimeen: huusin koiranpentua ulkona Tolloksi. Minusta useita vuosia vanhemmat isosiskoni eivät yllättäen pitäneet tästä käänteestä ja tahtoivat vaihtaa uuden perheenjäsenemme nimeä. Jesse -nimen osasin sentään lausua jo pikkulapsena, ja Jesse James siitä sitten tuli.

Minä ja Jesse James helmikuussa 1990.

 Jesse oli kultaisen noutajan ja suomenlapinkoiran sekoitus, kielletyn rakkauden hedelmä ja täydellinen vahinkopentu. Kultainen noutaja -narttu oli hoidossa maatilalla omistajansa vanhempien luona, kun se päätti karata kosioretkelle suomenlapinkoirauroksen luokse. Paria kuukautta myöhemmin syntyi seitsemän sekarotuista pentua, joista meille päätyi yksi.

Jessen pentuajoista en muista paljoakaan, olinhan itsekin vielä pikkulapsi. Varmasti siitä syystä Jesse tuntui minulle enemmän veljeltä kuin lemmikiltä. Jesse tiesi kaikki salaisuuteni, se vartioi ja vahti minua, kiusasi minua (kuten veljen kuuluu), ei totellut minua ellei itse tahtonut, mutta suostui valittamatta leikkimään kanssani joka kerta, olipa kyseessä sitten eläinlääkäri- tai rekikoiraleikki.

Jesse potilaana eläinlääkärileikissä.

 Tuolloin 90-luvun alussa ei juurikaan ollut koirakouluja, agilitysta ei oltu kuultukaan eikä koirankoulutusoppaita löytynyt kunnankirjastosta - ellei sitten halunnut kouluttaa koirastaan metsästyskoiraa. Kuitenkin Jesse osasi kauniit käytöstavät, monia temppuja ja pohjattoman ahneutensa ansiosta sitä oli helppo kouluttaa. Tosin Jesselle suurin osa tempuista opetettiin ikivanhoilla metodeille: kun Jesseä opetettiin istumaan, sitä painettiin alaselästä. Kun Jesse opetettiin menemään maahan, sitä painettiin lavoista. Kyllä Jesse oppi, se osasi vielä vanhanakin kaikki temput, mutta kuinka paljon nopeammin se olisikaan oppinut positiivisella, operantilla ehdollistamisella - ja miten paljon hauskempaa se olisi todennäköisesti koiralle ollut.
 Jessen tottelevaisuudesta kertoo parhaiten se, kuinka leikkaamaton, nuori uroskoira tahtoi lähteä naapurin narttuja katsomaan. Se ei ollut oppinut erillistä sanaa liikkestä pysähtymiselle, "odota" tarkoitti paikalleen jäämistä joko istumaan tai makaamaan. Istuminen oli kuitenkin Jessellä hyvin hallussa. Äitini huusi "istu" kesken Jessen morsiamenhakumatkan, jolloin Jesse heittäytyi istumaan ja odotti kiltisti, että joku ihminen sai sen kiinni.

 Onneksi Jessen karkailut loppuivat, kun se kastroitiin - valitettavasti koira myös lihoi tuolloin melkoiseksi pullukaksi, mutta liikakilot eivät onneksi Jessen vauhtia haitanneet.

 Jesse rakasti ihmisiä, suhtautui melko välinpitämättömästi muihin koiriin ja kunnioitti kissoja. Jesse kyllä piti kissoista, mutta oli toivoton nössö niiden kanssa. Mikäli joku kissoistamme meni nukkumaan Jessen pedille, koira seisoi surkean näköisenä nukkumapaikkansa vieressä ja tuijotti ihmisiä apua anellen. Monesti kissat myös nukkuivat Jessen vieressä niin sisällä kuin ulkonakin, ja suorastaan hakeutuivat tuon 45-kiloisen mustan möhkäleen seuraan.

Pörri 12v. ja Jesse 13v.

Pikku-Otto ja Jesse

Jessellä oli myös omia ajatuksia asioita. Se osoitti herkästi mieltään, mikäli sitä ei otettu ulos mukaan vaikka Jesse olisi itse nimenomaan tahtonut lähteä seuraksi. Muutoin se ei tehnyt tarpeita sisälleen, paitsi tuolloin: toisella kerralla olohuoneen rapulle, toisella kerralla kylpyhuoneeseen viemärin päälle. Nuo olivat myös ainoat kerrat, kun Jesse varasti ruokaa: se nuoli kermat isosiskoni syntymäpäiväkakusta (äiti paikkasi koirannuoleman kohdan kermalla ja tarjosi kakun vieraille), ja muutamaa vuotta myöhemmin Jesse söi kokonaan minun ensimmäisen itse tekemäni pullapitkon!
 Toinen Jessen oma keksintö oli huolituoli. Se on yksi tarkoin valittu tuoli, johon istunut ihminen sai välittömästi Jessen suuren, raskaan pään polvelleen huokauksen kera ja useita pitkiä katseita koiran tummien kulmien alta. Siinä Jesse oli niin kauan kuin istuja vain jaksoi sitä silittää ja sille jutella. Kun silitys ja juttelu loppuivat, Jesse totesi istujan huolien kaikonneen ja meni tyytyväisenä takaisin omalle pedilleen.

Huolituoliterapiaa.

 Minä ehdin aloittaa Jessen kanssa myös koiraharrastukseni, jotka tosin jäivät pariin möllitokoon ja muutamaan match show'hun. Möllitokossa pärjäsimme erinomaisesti molemmilla kerroilla, mätsäreissä tulokset vaihtelivat sinisestä nauhasta aina BIS-sijoituksiin.
 Jessen ansiosta lainasin järkyttävät kasat koirarotu- ja koirankoulutuskirjoja, halusin palavasti toisen koiran (rotuvaihtoehtoja oli ainakin kymmenen) ja tahdoin harrastaa ties mitä koiralajeja. Valitettavasti Jesse oli jo veteraani-ikäinen, kun minun innostukseni syttyi, joten jäin odottamaan ja kinuamaan seuraavaa koiraa, jonka kanssa voisin sitten harrastaa kaikkea. Jesse antoi kuitenkin minulle kipinän koiraharrastuksiin ja ylipäänsä koiriin.

Jesse säilyi pirteänä 13-vuotiaaksi asti. Viimeisenä elinvuotenaan Jessen kunto alkoi selvästi heikentyä: se ei nähnyt kunnolla kaihin takia, sen kuulo heikkeni ja nivustyrä rajoitti juoksemista. Jesse pyysi usein ulos ja istui nolona eteisen nurkassa, mikäli se sattui vahingossa pissaamaan sisälle, kun ei ollut pystynyt enää pidättelemään. Jesse unohti terassilla seisoessaan, oliko se menossa ulos vaiko tulossa sisään, jolloin sitä piti tuupata suuntaan tai toiseen. Viimeisinä päivinään Jesse ei enää tahtonut syödä mitään muuta kuin lunta ja joitain herkkupaloja. Sitä autettiin kiipeämään terassimme rappuset ja yöksi se peiteltiin omalle pedilleen nukkumaan.

 Muistan vieläkin sen hetken, kun äitini soitti minulle kesken koulupäivän ja ilmoitti, ettei Jesse enää jaksanut nousta pediltään. Ajattelin hetken, että nyt minä kuolen. Sen jälkeen vain itkin. Minä en ollut 9-luokan viimeisessä luokkakuvassa, minä olin eläinlääkärissä silittämässä Jessen tummaa turkkia viimeistä kertaa, kun eläinlääkäri kuunteli sen hiljalleen hiljenevää sykettä.

Jesse James nukutettiin ikiuneen 14. tammikuuta 2003. Minä itkin kaksi viikkoa. Kolmen viikon päästä elämäämme saapui Milo.

Jesse James oli ensimmäinen koirani, perheemme koira, iso pikkuveljeni, joka piti minusta huolta kuten koiran ja veljen kuuluikin. Jesse oli itsepäinen, ahne ja haukkui usein pelkästä haukkumisen ilosta - tai sitten se rakasti omaa ääntään, jopa viimeisinä vuosinaan kun sen kuulo alkoi heikentyä. Jesse oli rauhallinen, kärsivällinen, lempeä ja kiltein koira, jonka olen koskaan tavannut. Maailman kiltein koira.

Joulurauhaa

Meidän laumamme hiljenee joulunviettoon, mutta vielä on ainakin yksi postaus luvassa tälle vuodelle.

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikille ystäville, tutuille ja lukijoille <3

Joulutunnelmissa

Olen ollut vähän liiankin joulutunnelmissa, koska en ole kehdannut/ehtinyt/jaksanut/muistanut päivittää edes blogia. Tätä se teettää, kun valmistelen niin innoissani sekä Joensuun että Joroisten kotia joulukuntoon.
 Vielä en ole ihan viikkoa ollut joululomalla, mutta kohta olen. Opiskelujuttuja olisi tietenkin voinut vielä tehdä eiliseen asti (professorit yliopistolla jäivät tänään lomalle), mutta eipä tullut tehtyä yhtikäs mitään viime viikon perjantain jälkeen.

Messukeskuksen koiranäyttelyssä täytyi tietysti käydä. Oli mukavaa nähdä tuttuja kooikkereita omistajineen, vaihtaa kuulumisia kaikkien kanssa, esittää koiria ja käydä ostamassa monta kassillista tuliaisia sekä joululahjoja omille koirilleen. Samalla reissulla käytiin moikkaamassa myös Siriuksen tytärtä Lisbethiä (Bella Belleza's Doris), joka oli niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään kuin kopio Siriuksesta - tosin feminiinisempi ja kauniimpi :) Aivan ihana pikkuinen narttu, jota sai rapsutella sydämensä kyllyydestä.

Omistaja Kukka, ihana Lisbeth ja minä.

 Vuoden viimeiset agilitytreenit tehtiin yli viikko sitten, ja nyt olemme ainakin loppiaiseen asti treenitauolla. Koirille se tekee vain hyvää, ainakin aikaisemmin vauhtia ja intoa on ollut entistä enemmän kisa- ja harjoittelutauon jälkeen.
 Rallytokoa olen nyt harjoitellut kotosalla kooikkereitten kanssa. Treenien tarkoituksena on ollut ainoastaan vahvistaa perusliikkeitä ja häivyttää käsimerkkejä, esimerkiksi eteen siirtymisestä. Molemmat kooikkerit tarvitsevat vielä käsimerkin tähän liikkeeseen, mutta nykyään jo huomattavasti pienemmän kuin aikaisemmin. Treenejä olen pitänyt vain sisätiloissa, kiitos varsin talvisen *köhköh* sään. Vettä on satanut pysty- sekä vaakasuoraan, ja lämpötila on vaihdellut muutamasta pakkasasteesta useisiin plusasteisiin. Lapsuudenkotini pihapiiri on siis vuoroin mutavelliä, vuoroin luistinrata.

 Takaisin agilityn pariin. Joulukuun alun rata näytti tältä:

Treenirata 02.12.2014

 Siriuksen kanssa radassa ei ollut mitään kovin kummallista: vauhti oli hyvä ja kontaktit melko hyvät, vähän lisää nopeutta 2on2offiin sekä vapautukseen. Okseria otin aluksi pari kertaa erillisenä esteenä, koska Siriukselle se on jostain syystä hankalin este. Johtuneeko murtuneesta etujalasta vai huonosta keskittymiskyvystä, joka tapauksessa Sirius putoaa toisinaan taaimmaisen riman päälle hypätessään. Kisoissakin otan lämmittelyksi okseria, mikäli kisaradalla sellainen tulee eteen.
 Aurinkoisen kanssa ongelmaksi osoittautui esteet 12. ja 13. Hypyn 12. jälkeen Aurilla oli suora linja ja näkymä putkelle nro 6. Kerta toisensa jälkeen Aurinko syöksyi täyttä vauhtia putkeen, vaikka ärjyin tässätässätässä!, tein valssin koiran eteen, suhisin, työnsin sylkkärillä, mitä tahansa. Silti Auri meni putkeen. Kunnes tajusin rytmittää askeleeni ja jäädä Aurin taakse 12.hypyllä, ihan okserin lähelle. Silloin Aurinko hyppäsi 12. hypyn kauniisti viistoon ja tajusi muurin olevan seuraava este. Tadaah. Olipa taas vaikeaa.
 Tätä se on, kun ohjaaja ei tajua mitä pitää tehdä, tai miksi koira tekee vääriin. Aurinko ajatteli putken olevan seuraava este, koska minä juoksin hypyn 12. ohi joka kerta, kun yritin ohjata Auria, eli työnsin koiran omalla liikkeelläni aivan väärään suuntaan ja aivan liian lujaa. Onneksi Aurinkoinen kestää jonkin verran toistoja, että sain omat ohjauskuvioni kuntoon.
 Lopuksi harjoiteltiin keppien hakua niin, että minä ohjasin kooikkerin putkeen ja jäin seisomaan paikoilleni, jolloin koiran oli haettava keppien aloitus itsenäisesti ja suoritettava kepit loppuun minua kohti, vaikka seisoin vain paikoillani. Tämä harjoitus oli Aurista niin hauska, että sen jälkeen pikkuakka tarjosi keppien aloitusta jokaisessa välissä vinkupallon toivossa, vaikka en edes antanut sille mitään käskyä :D

 Tämän vuoden viimeisissä agilitytreeneissä meitä odotti (toiveideni mukaisesti) Jenna Caloanderin treenirata:

Treenirata 09.12.2014

Teemana selvästi takaakierrot ja välistävedot sekä jonkinlainen kauko-ohjaus (oikeita termejä kun en näille ohjauskuvioille tiedä).

 Siriuksen kanssa ehdin hyvin ohjaamaan joka tilanteessa, kauniisti sain leijeröityä parissakin kohdassa ja takaakierrot olivat hyviä. Välistävedossa Sirius karkasi takaakiertoon kerran, mutta tästä voin syyttää ihan omia jalkojani, koska käsi sanoi tähän mutta jalka sanoi takaa. Meillä siis koiranpuoleisen käden veto lähelle kroppaa (ja vielä nyrkkiin) tarkoittaa, tiivistä luoksetuloa.

Aurinkoisen kanssa tuli hieman kiire ja hiki: erityisesti putki 5&21 kanssa sain juosta niin lujaa kuin pystyin, ehtiäkseni oikeaan kohtaan ohjaamaan. Aurinkoisen kanssa en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt leijeröintiä, mutta eipä pikkuakka siitä hämmentynyt yhtään vaan teki juuri niinkuin käskettii <3 Takaakierrot ja välistävedot sujuivat erittäin kauniisti. Auri ei vaan osaa kääntyä tarpeeksi hypätessään, vaan sen hyppykaaret ovat suuria ja Aurinko hyppää pitkälle myös takaakierroissa. Onneksi Aurinko on nopea, joten pitkät hypyt eivät sinänsä haittaa, mutta oikealla hyppytekniikalla saisi helposti nipistettyä ajasta muutamia sekunteja pois. Lisäksi oikea hyppytekniikka kuormittaisi vähemmän lihaksia, eli hyppytekniikkaa aletaan harjoitella kevätkaudella.

 Hypyille 15-16-17 voi nähtävästi tehdä myös jonkun kauko-ohjauskuvion, mutta itse tein sen peruspyörityksellä: persjättö hypyllä 15 (koira oikeaan käteen) ja hypyn 16 merkkaus, jonka jälkeen tässä ja takaakiertoon hypylle 17. Leijeröinnin tein hypylle 18.

 Täytyy kyllä sanoa, että tämän vuoden viimeisistä agilitytreeneistä jäi todella hyvä mieli. Kehuin koiria vielä lenkilläkin ja kerroin niiden ansaitsevan kunnollisen joululoman agilitysta kesällä saatujen tulosten sekä treeniratojen perusteella. 

 Nyt kun olemme olleet puolitoista viikkoa lomalla, olenkin antanut kooikkereiden ulkoilla vapaana niin paljon kuin mahdollista, venytellyt niiden lihaksia, saunottanut, heitellyt keppejä ja palloja, pitänyt sylissä, rapsuttanut ja hellinyt. Nykyään toivon entistä useammin, että saisin pitää Siriuksen ja Aurinkoisen aina, juuri tuollaisina. Että Sirius ja Aurinko olisivat molemmat aina noin 5 -vuotiaita, aikuisia, järkeviä, oppinneita koiria, joilla olisi kuitenkin vielä paljon energiaa, intoa ja nuoruutta jäljellä niin paljon, että niiden kanssa voisi harrastaa ja tehdä mitä tahansa.
 Aurinkoisella parhaat vuodet ovat vielä edessä, Sirius elää niitä parhaillaan. Onneksi kooikerhondje on pitkäikäinen rotu, jonka kanssa voi harrastaa jopa agilitya 10-vuotiaaksi asti, mikäli koira säilyy terveenä, ja muita lajeja vielä pidempäänkin. Puhumattakaan siitä, että vielä vanhanakin ne varmasti jaksavat hypätä sohvalle kainaloon ja tulla istumaan saunan lauteille viereen, kiivetä syliin nukkumaan ja lähteä häntä heiluen ulkoilemaan.

 Seuraavassa blogitekstissä aionkin kertoa siitä, miltä on tuntunut elää vanhan koiran kanssa, miten vaikeaa luopuminen voi olla ja mistä koirainnostukseni on lähtöisin.

 Loppuun kuitenkin huonolaatuisia kuvia joululoman vietosta (huomatkaa säänvaihtelut!):