Tuumailua ja taukojumppaa

En ole vieläkään ihan sisäistänyt sitä, että rallytokoa pitäisi treenata ehkä useammin kuin kerran viikossa. Ajattelen, että kun ohjatut ryhmäharkat on viikoittain, niin se riittää - ei muuten pidä paikkaansa. Olen vaan niin toivottoman jämähtänyt vasempaan puoleen, etten osaa tehdä mitään oikealla puolella. Koirien seuraaminen ja perusasennot ovat oikealla ihan surkeat. Puolenvaihto sujuu hienosti kumpaan suuntaan tahansa, mutta siihen se jääkin.
Voi olla, että rallyn voittajaluokka jää ensi vuoteen tällä menolla. Minulta menee hermot itseni kanssa, kun en osaa opastaa koiria niin, että ne ymmärtäisivät mitä niiltä haluan. Olen ihan lukossa koko rallytokon suhteen, ajatus ei kulje yhtään enkä keksi mitään keinoja minkään liikkeen opettamiseen.
Sen sijaan opetan Sorayaa pujottelemaan jalkojen välistä, Auria tuomaan minulle erinäisiä tavaroita ja Siriusta jumppaamaan myös murtunutta etujalkaansa. Ei paljon rallytokouraa edistä moiset hommat.

Haaveilen mejän harrastamisesta, mutta talvi päätti saapua lumen muodossa vasta nyt, joten verijäljen veto metsikköön saa odotella sulaa maata ja lämpimämpiä päiviä. Sorkkakin pitäisi hankkia, sekä tietysti verta ja muut välineet. Joku treenikaverikin olisi mukava saada, ettei itsekseen tarvitse pöheiköissä rämpiä.

Lisäksi olen yrittänyt opetella ottaa tavaksi venytellä koirat edes pari kertaa viikossa. Nyt tämä suunnitelma onkin toteutunut jo hurjat 3 viikkoa ihan hyvin. Sirius ei oikein osaa rentoutua venyttelyssä (eikä hieronnassa, ei ole ikinä osannut vaikkei kovin jumissa olisikaan), se vain odottaa sitä hetkeä kun minä sanon vapautuskäskyn ("no niin") ja ponnahtaa seisomaan heti. Aurinko ja Soraya sen sijaan saattavat jopa sulkea silmänsä, mikäli jokin kohta ei ole erityisen jumissa.
En tiedä, ovatko koirat muuttuneet näin lyhyessä ajassa yhtään vetreämmiksi. Aurinko on vähän piristynyt (voi johtua myös valeraskauden oireista), mutta muuten taitavat olla yhtä lihaskireitä kuin ennenkin. Soraya kävi juuri jäsenkorjaajalla, Aurinkoisella on ylihuomenna osteopaattinen hoito ja maaliskuun loppuun olen varannut kaikille jäsenkorjausajan. 

Kotona olen treenannut lähinnä tasapainotyynyllä sekä istu-seiso-maahan -vaihtoja. Lisäksi tietysti tämä perussyvälihasharjoitus, eli ristikkäisten jalkojen nostaminen ja muutaman sekunnin pito. Yksinkertainen liike, mutta kyllä koiria silti huojuttaa ja selkeästi joutuvat tekemään lihaksillaan töitä pysyäkseen tasapainossa.

Mitähän seuraavaksi keksisin, mielelläni hoitaisin itse koiriani niin paljon kuin vain pystyn (kunhan taas pääsen siitä alkuahdistuksesta ja koirien jatkuvasta kyttäämisestä eroon).

Siinä missä Aurinko ja Sirius ovat päässeet hallille rallyilemaan, Sorsa on päässyt aksaamaan. Mikäli tauon jälkeen enää jatketaan agilitya Sorayan kanssa, voin videoilta katsoa mitä se oikeastaan osaakaan ja mitä ei. Tai sitten vain katsella, että on joskus harrasteltu tätäkin lajia, vaikkei enää agiradalle mentäisikään. 

A Design for Life

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, miltä minun päässäni tuntuu, ja mitä kaikkia ajatuksia yksi koiraharrastus (agility) voi aiheuttaa. 

Olen edelleen pyöritellyt asiaa päässäni monen monta kertaa, ja alkanut tulla siihen tulokseen, että jätän agilityn kokonaan ainakin toistaiseksi. Minulla on ryhmäpaikka sekä koulutettava ryhmä kesäkuun loppuun asti. Kummastakaan en aio luistaa; teen Sorayan kanssa jotain helppoa aksaa kauden loppuun, ja koulutan oman ryhmäni sovitusti kesäkuun viimeiselle viikolle asti. Sitten riittää.

Ehkä jatkan agilitya ensi vuonna, kun Soraya on ensin terveystutkittu ja mahdollisesti (sekä toivottavasti) terveeksi todettu.
Tällä hetkellä agility vaan ottaa enemmän kuin antaa. Minä huolestun ja huolehdin, ahdistun ja pelkään. Välillä treenaaminen on hauskaa ja onnistumisiakin tulee, mutta millä hinnalla? Sillä että minulla ei ole hyvä olla, koska ajattelen koko ajan sitä, mikä Sorayassa voi olla jo nyt rikki ja mikä siinä voi vielä mennä rikki.

Osasyynä agilityn tauolle laittamiseen on Sorayan lihasjumit, jotka keskittyvät erityisesti takareisiin ja lanneosaan. Jostainhan nekin ovat peräisin, vaikka tuskin ne ovat pelkästään agilitysta tulleet. Sorsa vain on sellainen nollasta sataan -koira, joka kiihdyttää yhtäkkiä ja pysähtyy aivan yhtä nopeasti.
Soraya ei ole ontunut mitään, eikä osoittanut kipua (aristusta kylläkin, kun lihasta hieroo tai venyttää). Lihasjäykkyyden huomaa takajalkojen rajoittuneena liikkeenä (liike on puhdas, mutta siitä puuttuu ”potku” ja pituus), sekä tietysti hieroessa ja venyteltäessä. Takajalan venyttäminen eteenpäin kohti etujalkaa (eli juurikin takareiden venytys) on Sorayasta inhottavaa, koska molemmat takareidet ovat todella jumissa. Tämä tietysti heijastuu myös lantioon, kun selkälihakset eivät pääset venymään ravissa koska takaliike ei ole ”normaalin” pituinen, ja sitten taas etuosa joutuu enemmän töihin, jolloin myös etuosan lihaksisto tulee kireäksi.

Sorayalle onkin nyt varattu hieronta (ihan koulutetulla hierojalla), ja tarpeen tullen voin käyttää sitä myös osteopaatilla. Fysioterapiakaan ei ole poissuljettu, mikäli hieroja tai osteopaatti sitä suosittelevat. Olen myös ajatellut uimista treenausmuotona, täällä Jyväskylässä kun on mahdollisuus käyttää koirauimalan palveluita. Se on vielä kuitenkin vielä kysymysmerkillä varustettu asia, koska en tiedä ajanvaraustilannetta enkä sitä, kuinka usein uimassa sitten tulisi käydä ja kannattaako kooikkereita vielä edes lähteä uittamaan, mikäli Sorsan lihaksisto on pahastikin jumissa.

Täytyy nyt kirjoittaa ihan omalle itselleni vielä muistutukseksi sellainen asia, etten osallistu vähään aikaan minkäänlaiselle ”koiranhuolto/-hoito” -kurssille. Perjantaina on viimeinen kerta koirahierontakurssia, ja vaikka olen oppinutkin jotain uutta ja kurssin vetäjä osaa asiansa, minun psyykeeni ei kestä sitä.
Olen huomannut kurssin saaneen minut tuijottamaan koiriani entistä enemmän, analysoimaan niiden jokaista askelta, istumis/makaamis/seisomisasentoa, jalan kirputusta, hännän heilautusta, lihaksen nykäisyä.
Pahimmillaan olen takuuvarma siitä, että koirillani on spondyloosi, vähintään LTV3 ja LTV4 yhtä aikaa, Ö-lonkat, sekä kaikki mahdolliset ja mahdottomat luusto- ja nivelsairaudet mitä maa päällään kantaa aina välilevytyrästä patellaluksaatioon. Kaikki ihan vain siitä syystä, että niillä nyt on lihaksia jumissa eri puolilta kroppaa. 

Minä itse saan olla fyysisesti kipeä ihan mistä vain, enkä välitä siitä juurikaan. Otan vähän tulehduskipulääkettä ja ehkä lihasrelaksantin, venyttelen ja sitten taas mennään. Vaikka välillä kaikki ylä- ja keskiselän lihakset ovat aivan jumissa ja jopa kramppaavat niin paljon, etten saa vedettyä henkeä vaan joudun hengittämään pinnallisesti keuhkojen yläosalla, ja minua itkettää kun kipu on niin jäätävää, en ole käynyt kahteen vuoteen missään hoidoissa. Ehkä pitäisi, mutta kun ne hoidot maksavat.
En vain osaa välittää omasta fyysisestä hyvinvoinnistani niin paljoa kuin koirien. Minä pärjään kyllä vähemmälläkin, kunhan koirat voivat hyvin (ja haluaisin tarjota niille enemmän ja parasta, mutta se on taas rahasta kiinni. Ehkä joskus pystyn siihen).

Kaiken lisäksi koen syyllisyyttä siitä, että koirani ovat kipeitä tai jumissa tai että niissä ylipäätään on jotakin fyysistä vikaa, olipa se vika sitten iso tai pieni. Minä koen olevani niistä vastuussa.
Tiedän, etten voi pitää koiriani pumpuliin ja kuplamuoviin käärittyinä jättimäisessä muovijuoksupallossa, vaikka kuinka haluaisin. Välillä teen varmasti niiden kanssa liikaa ja väärin. 

Mitä tästä eteenpäin? Rallytokoa ja näyttelyitä. Ajattelin myös alkaa harrastaa mejää aktiivisemmin – nyt kun asun maaseudulla, niin metsiäkin on helpommin saatavilla. Ja uskokaa tai älkää, harkitsin myös jonkinlaisessa mielenhäiriössä tokoa uudelleen. Harkitsen vähän edelleen.

Onneksi näille tuntuu olevan aivan sama, että mitä
niiden kanssa harrastetaan, kunhan ne pääsevät
vaan mun viereen sohvalle. Ihanat rakkaat ♥