maanantai 31. lokakuuta 2016

Kokemuksia koirankoulutuksesta

Ajattelin välillä kirjoittaa jotain vähän positiivisempaakin, kun tuntuu etten ole osannut blogata mistään muusta kuin huonoista asioista. Tai ehkä niitä on nyt vain tapahtunut lyhyessä ajassa niin paljon, että minusta on tuntunut ettei elämässäni muuta olekaan.
Päädyin sitten aiheeseen koulutus.

Minulla on ollut kovempi koira koulutettavana. Milo oli nuorempana hyvinkin ohjaajakova, eikä erityisen miellyttämishaluinen. Todennäköisesti se ei vain ollut oppinut ensimmäisenä elinvuotenaan toimimaan yhteistyössä ihmisen kanssa, eikä sen ollut tarvinnut tehdä töitä huomion, lelun tai ruoan eteen. Milo siis tuli minulla 1-vuotiaana nimikkeellä "ongelmakoira".
Milo oli hirvittävän kiihkeä, reaktiivinen ja melko terävä. Se reagoi kaikkeen uhkaan valehyökkäyksellä ja rähinällä. Toisaalta se rakasti palloja, oli ahne ja kesti todella hyvin toistoja toiston perään. 

Alkuun tuntui siltä, etten mitenkään löytänyt sen koiran kanssa yhteistä säveltä - minä en ymmärtänyt Miloa, eikä se ymmärtänyt minua. Kaiken huipuksi eräs sen aikaisen treeniseurani kouluttajista oli sitä mieltä, että minulla ja Milolla oli johtajuusongelma, että kaikki ongelmamme johtuivat yksinomaan siitä. Totta kai 16-vuotias minä kuunteli vanhempaa, kokeneempaa, tokopuolella varsin menestynyttä ihmistä, joka oli myös erikoistunut erääseen koulutusmetodiin. Näin minä tutustuin PEVIin (keksijänsä Pertti Vilanderin mukaan nimetty koirankoulutusmuoto).

Kyseinen koulutus sisälsi johtajuuden vahvistamista (kuka ruokaili ensin ja miten, kuka meni ensin ovesta... jne.), jääkauden, ketjupannan käytön ja siitä nyppimisen, kolinapurkin, tarkasti ohjatut tokotreenit myöhempinä viikkoina ja kummallisen lenkityksen (koiran piti saada haistella niin paljon kuin se halusi, mutta se ei missään nimessä saanut mm. vetää hihnassa).
Jääkauden aikana Milo muuttui apaattiseksi - se oli kuulemma hyvä (!) merkki. Koira vain makasi pedillään, ei reagoinut juuri mihinkään, eikä halunnut syödä. Kun Milo ruokailun yhteydessä sai huomiota, se ei tiennyt kuinka siihen olisi tullut suhtautua - innostua silmittömästi vai jatkaa apaattisena istumista, tietämättä mitä siltä oikeastaan haluttiin. 
Ketjukaulain aiheutti Milolle ainoastaan nypityt kaulakarvat, ja varmasti tuhottomasti lihasjumeja kaulaan, niskaan sekä lapoihin Kolinapurkki sai Milon entistä epävarmemmaksi sen kohdatessa lenkillä vieraita koiria tai reagoideissaan johonkin ei-toivotulla tavalla. Rähinän sijaan Milo luimisteli, vaihteli käytöstään pako-puolustus -linjalla, peläten kai koko ajan, että milloin kolinapurkki helähtää taas. Jossain vaiheessa Milo jätti kaikki pienet elkeet (murina, karvojen pörhistäminen, hampaiden näyttö...) siirtyi suoraan joko pakenemiseen tai hyökkäykseen.

Täyttä paskaa koko PEVI-metodi. Mutta mitäpä ei epätoivonen teini tekisi, kun uuden koiran kanssa ei tunnu etenevän mihinkään.

Kyseisen koulutusmetodin aiheuttamia jälkiä korjailin seuraavat vuodet. Milosta tuli loppujen lopuksi hyvä harrastuskoira, erityisesti tokossa. Se menestyi melko hyvin, ottaen huomioon erityisesti sen ensimmäiset vuodet, jolloin sekä edelliset omistajat että minä olimme tehneet Milon kanssa suuria, jopa peruuttamattomia virheitä.
Milosta ei koskaan tullut täysin koiravarmaa, mutta se pystyi ohittamaan toiset koirat lähes ongelmitta. Sitä pystyi pitämään irti melkein missä tahansa, se suhtautui vieraisiin ihmisiin pidättyväisen ystävällisesti, tokon paikkamakuussa se ei enää kokenut tarpeelliseksi puolustaa itseään muilta koirilta. Se oli Siriukselle hyvä isoveli ja leikkikaveri.
Nykyään kohta 14-vuotias vaari on lähes kuuro ja liikkeet ovat hidastuneet huomattavasti, mutta edelleen se yrittää innokkaasti tehdä tokoa kun näkee minun treenaaavan kooikkereiden kanssa. 

Kiitokset kuitenkin PEVIlle siitä, että opin sen, kuinka koiria EI pidä kouluttaa. Fyysisyydellä ja pelkällä vääriin toimintoihin keskityvällä koulutuksella ei pitkälle päästä. Mitä koira voi siitä oppia? Jääkaudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Se sulkee kommunikoinnin koiran ja omistajan väliltä kokonaan sen sijaan, että omistaja yrittäisi oppia tuntemaan koiransa ja lukemaan sen elekieltä paremmin. 

Johtajuuteen en usko enää laisinkaan.
Koira ei pidä ihmistä toisena, kaksijalkaisena, hassusti ääntelevänä koirana. Koira pitää meitä ihmisenä, toisena lajina, jonka kanssa kannattaa selviytymisen takia olla sovussa. Koira ja ihminen elävätkin eräänlaisessa symbioosissa, joissa molemmat hyötyvät toisistaan. Opportunistina koira oppii helposti, millä tavoilla se saa ihmiseltä haluamansa, olipa kyseessä sitten ulospääsy, ruoka tai leikki.


Itse pidän enemmän sanasta vanhemmuus koirien (tapa)koulutuksen kanssa. Vanhemmuuteen ei liity vahvaa dominanssia, eikä niin tiukassa olevaa valtakäsitystä tai hierarkiaa kuin johtajuuteen.
Koirat jotka pyrkivät dominoimaan kaikkia muita koiria ja ihmisiä, ovat todennäköisemmin todella resurssiahneita ja hyvin tarkkoja resursseistaan. Toinen vaihtoehto on epävarmuus, heikko hermorakenne ja liiallinen terävyys. Näihin asioihin voi kuitenkin jalostuksella ja osittain myös koulutuksella vaikuttaa.

Nykyään olen opetellut koirien kanssa käyttämään paljon naksutinta, nami- ja kosketusalustaa. Odotan niiden tarjoavan itse jotakin toimintoa, josta sitten palkkaan koiran, kun se etenee haluamaan suuntaan.
Toisinaan käytän edelleen houkuttelua ja johdattelua, koska en ole vielä löytänyt kaikkiin temppuihin ja liikkeisiin (esim. seuraaminen, perusasento) sitä tekniikkaa, joilla saisin koiran ymmärtämään itse mitä haluan sen tekevän.


Ehkä joku päivä koen sen ahaa-elämyksen, ja osaan kouluttaa koirani niin, että se on oppinut kaikki osaamansa asiat tarjoamisen kautta ilman houkuttelua. Olen huomannut, että tarjoamisen kautta koulutetut koirat kestävät paremmin epäonnistumisia ja virheitä, ne motivoituvat jo pelkästä tekemisestä ja ennen kaikea ne tekevät pyydetyt asiat iloisemmin kuin muilla tavoin koulutetut koirat.
Jokainen tietysti kouluttaa omalla tavallaan, mutta toivon että ensisijaisena ajatuksena kouluttamisessa olisi toimiminen yhteistyössä koiran kanssa niin, että koirastakin on oikeasti hauskaa tehdä töitä.

Näin meillä sitten treenataan nykyään suurimmalta osin. Koirilla näyttää olevan oikeasti aika kivaa.


Aurinko treenailee kirjan päällä.


Soraya ja tasapainotyyny.

Siriuksen kirjatreeni.


maanantai 17. lokakuuta 2016

AA -kirjoitus: ahdistuksesta agilityyn

Minä kuulun niiihin ihmisiin, jotka vähättelevät omia oireitaan kun taas lemmikkiä (minun tilanteessani koiraa) ollaan heti viemässä pienenkin muutoksen takia eläinlääkäriin. Kaiken päälle olen vielä sitä ihmistyyppiä, joka ahdistuu kaikesta, stressaa valmiiksi jo etukäteen ja ajattelee aina pahimpia vaihtoehtoja.
Suoraan sanottuna, pelkään luopumista. Varsinkin ennenaikaista luopumista. Siksi kai olen niin hysteerinen Aurin kanssa tällä hetkellä. Välilevytyrä, välilevyn rappeuma, spondyloosi, selkäkasvain... Olen käynyt varmasti kaikki vaihtoehdot päässäni läpi, ja minä hullu vielä etsin niistä kaikista lisää tietoa: oireita, diagnooseja, hoitokeinoja.
Hetkittäin minä muista jo saaneeni diagnoosin, jonka mukaan Aurinkoa hoidetaan. Sitten taas tuijotan tuota koiraa, löydän (löydänkö oikeasti?) joitain uusia tai erilaisia oireita, ja uusi ahdistuneisuuskohtaus on valmis. 

Pahinta on se, kun tuntuu ettei oma kroppa enää kestä menossa mukana. Päässä on tuhat ja yksi ajatusta, joista mistään ei saa kiinni. Ne ovat kuin yöllä kahdeksankaistaisella moottoritiellä ylinopeutta ajavia autoja, jotka jättävät jälkeensä vain sumeita valoviivoja.
Tuntuu kuin kallon alla olisi jäävettä. Se tuntuu kummalliselta, kylmyys tulee aaltoina  kallonpohjasta aina otsalle asti. Toisinaan tulee sellainen olo kuin pyörryttäisi, maailma ei keinu mihinkään mutta kaikesta tulee silmissä epätarkkaa. Korvat saattavat mennä lukkoon tai ne alkavat humista.
Rintakehää ympäröi metallinen, leveä vanne. Siltä se ainakin tuntuu. Toisinaan se puristaa niin lujasti, että henki ei meinaa kulkea. Hengitän pinnallisesti keuhkojen yläosalla. Sydän tuntuu hakkaavan rintalastaa vasten niin kovaa, että sykkeen voisi melkein nähdä ihon läpi. Sitten taas tulee se tunne kuin sydän jäätyisi; se on kylmä, aivan kohmeessa, hyinen. Niin kova jää, ettei sydän voi enää liikkua.
Lihakset saattavat krampata ja mennä lukkoon, kädet tärisevät, ja minun on vuoroin kuuma, vuoroin kylmä. Olen todella levoton, en voi olla paikollani tai  minun on ainakin pakko päästä tekemään jotakin käsilläni. Puren huomaamattani hampaita niin lujaa yhteen, että leukalihaksiini alkaa sattua. Yskin niin kauan kunnes minulle tulee oksennusrefleksi (mutten kuitenkaan oksenna).
Puhe on nopeaa ja ajoittain sekavaa, välillä taas kaikki tuntuu hidastetulta enkä meinaa saada sanoja ulos suustani, ihan kuin ne jäisivät kurkkuun kiinni. Änkytän, unohtelen sanoja, en saa ajatuksestani kiinni että voisin sanoa sen, mitä haluan.
Nukahtaminen on vaikeaa. Rauhoittuminen on vaikeaa. Keskittyminen on vaikeaa. Tunteiden käsittely on vaikeaa, jos ainoat tunteet, joista saan kiinni ovat ahdistuneisuus ja pelko. Sekä epätietoisuus siitä, mistä kaikki johtuu, mitä tulee tapahtumaan ja onko mitään, mitä minä olisin voinut tehdä toisin.

Tämä kuvaa ajatuksia pääni sisällä melko hyvin.
Kaiken lisäksi agility aiheuttaa minulle nykyään samanlaisen olon. Olen alkanut pelkäämään sitä lajia. Harrastelen sitä kyllä Sorayan kanssa, mutta yritän olla todella varovainen ja edetä kaikessa rauhassa. Pelkään rikkovani koirani (taas).
Olen nähnyt niin monta videota ja lukenut niin monta kirjoitusta siitä, kuinka koirat ovat menneet syystä tai toisesta jostakin kohdasta rikki tehdessään agilitya. Niin on todennäköisesti Aurinkoisenkin kohdalla - tai ainakaan tiukat käännökset ja hypyt, kiihdytykset ja äkkijarrutukset eivät ole tehneet kerran rikkoutuneelle (discospondyliitti, osa 1 vuonna 2013) selälle todellakaan hyvää. Nyt vain sille tuli kuukausi sitten lopullinen stoppi vastaan, Aurin selkä ei enää kestänyt vaan koira alkoi oireilla todenteolla, ja nyt ollaan taas sydän syrjällään toipumisen kanssa.
Siksi mietin, ettei mikään laji ole sen arvoista, että haluaisin rikkoa oman, rakkaan koirani. Tiedän olevani jokseenkin hysteerinen ja varmaan myös ylivarovainen tiettyjen asioiden kanssa, mutta siinä piilee myös totuutta. 

Agility ei ole kehittynyt sitä mukaa, mitä sen suosio on kasvanut. Nopeudet nousevat, estekorkeudet ovat erityisesti makseilla suorastaan hurjia, ja kaikenlaisista käännöksistä, keppikulmista ja kontakteille nousuista on tehty entistä haastavampia. Agility vaatii todellakin erinomaista fysiikkaa koiralta, niin luiden, lihasten kuin niveltenkin osalta. Hyvä esteosaaminen, ohjaaja ja lihashuolto auttaa paljon, sekä mahdollisesti ennaltaehkäisee ongelmia.
Silti onnettomuuksia tapahtuu. Silti koiria menee rikki. Ihmisiä myös, mutta ihmisellä on ollut vapaus valita harrastavansa agilitya - koiralla ei. Olkoonkin, että osa koirista nauttii agilitysta, mutta ne voisivat nauttia yhtä paljon myös vaikka canicrossista tai koiratanssista. Todennäköisesti koira nauttii niistä asioista, joista se saa palkkaa ja joita se pääsee tekemään yhdessä omistajansa kanssa.
Oli harrastuslaji mikä tahansa, se on kuitenkin aina koiranomistajan päätös. Jos koira ei "syty" johonkin lajiin tai sen fysiikka ei kestä jotakin lajia, omistaja voi vaihtaa harrastusta sen kanssa. Mutta jälleen omistaja valitsee myös uuden lajin, koska koiralle on aivan yhdentekevää, kisaako se jossakin virallisessa lajissa MM-tasolla ja saa titteleitä nimensä eteen, vai haisteleeko se metsässä männynkäpyjä kun omistaja kuvaa oravia. 
Ihminen haluaa koiralleen titteleitä, ihminen haluaa menestystä, ihminen haluaa näyttää muille osaavansa kouluttaa, ohjata, kasvattaa ja esittää koiraansa. Koira vain on. Se luultavasti haluaa vain tehdä asioita omistajansa kanssa, juosta, leikkiä, syödä ja elää hetkessä. 

Me vaadimme koiriltamme kummallisia asioita. Silti nuo hyväntahtoiset, opportunistiset koiraeläimet mukautuvat meidän tahtoomme ja haluavat miellyttää meitä.
Olisiko se siis liikaa vaadittu, jos omistaja kuuntelisi myös hetken koiraansa ja tekisi välillä asioita, joita koira haluaa tehdä ilman omistajansa aloitetta? Kuten vaikka haistella vartin verran niitä männynkäpyjä, koska se vain on yksikertaisesti koirasta niin mielettömän mielenkiintoista?


torstai 13. lokakuuta 2016

Spanielierkkari ja selkätilanne

Soraya kävi esiintymässä erikoisnäyttelyssä Hyvinkäällä, tuomarina toimi alankomaalainen Ricky Loch-Romans. Pikkupiraijalle tuloksena tältä rouvalta JUN ERI2 SA seuraavalla arvostelulla:

11 kuukautta vanha. Hyvä sopusointu pään, vartalon ja luuston välillä.
Kauniin muotoinen pää. Hyvä tumma pigmentti. Hyvät korvakorut ja korvan kiinnitys.
Normaalit kulmaukset edessä ja takana. Ihastuttava kroppa ja luusto. Hyvä häntä.
Liikkuu aktiivisesti hyvällä hännällä, mutta joskus se on hieman liian korkealle.
Ihana luonne. (SUOMENNETTU.)










Oli mukavaa tavata kooikkeri-ihmisiä, olkoonkin että en hirveästi ehtinyt kenekään kanssa juttelemaan. Samalla tuli katsottua, miltä mahdolliset tulevat jalostusurokset näyttävät ja millaisia luonteita niiltä löytyy. Sorayallekin pennutus on terveystuloksista riippuen mahdollista vuoden päästä, ja ainakin nyt vaikuttaa siltä, että valitun uroksen tulisi olla astetta rauhallisempi yksilö ja mielellään myös melko älykäs. Sorsassa kun on intoa kuin ilmapallossa, mutta pää on sitten tyhjää täynnä.

Sirius voi hyvin ja ehkä vähän tylsästi, koska sen kanssa ei harrasteta enää agilitya, enkä ole saanut rallytokon treenipaikkaa. Pitäisi käydä vapaavuoroilla treenaamassa, mutta se on hieman haastavaa, koska meillä on vain yksi auto ja Pasi käy arkipäivisin sillä töissä. Iltaisin halli on yllättäen varattu treeniryhmille. Viikonloput ovat melkein ainoa vaihtoehto, mutta eipä nyt ole hirveästi edes huvittanut treenata mitään, kun Aurinko on poissa pelistä.
Mistä puheen ollen, Aurinko voi olosuhteisiin nähden hyvin. Se venyttelee jo reilummin, ravistelee ja on alkanut leikkiä (itsekseen). Ulkona Auri yrittää saada hihnassa hepuleita, laukata ja jopa hyppiä. Se ei kyllä käy päinsä, vielä pitäisi malttaa ottaa ainakin pari viikkoa rauhallisesti. Selän röntgenkontrolliaika on jo varattu.




sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Terve kunnes toisin tutkitaan?

Löysin talvivaatteita sisältävästä muuttolaatikosta Aurin kolmen vuoden takaiset (helmikuu 2013) selkäkuvat, joista ilmenee tulehduspesäke selkärangassa (diskospondyliitti).  Olen merkinnyt kuviin alueen, jossa nikamasyöpymä näkyy:














Voin vain kuvitella, mitä kipu syvällä rangassa on tuntunut. Minun selkäni lihaskivut ja -krampit ovat tuskin mitään hermokipuun verrattuna, vaikka välillä tekisi mieli suorastaa itkeä, kun yläselkä ja rintakehän lihakset lyövät niin jumiin, etten voi hengittää kuin pinnallisesti keuhkojen yläosalla. Ystävälläni ja äidilläni on välilevynpullistumia (molemmilla eri kohdassa), ja he ovat kuvailleet pahimpia kipukohtauksiaan  minulle. Voisin ajatella Aurin kivun olleen hyvin samankaltaista, selkärankaytimen kivusta kun kuitenkin on kyse.

Olen pari viime viikkoa (sattuneesta syystä) ajatellut ja tutkinut paljon koirien sairauksia. Olen lähinnä miettänyt niiden ilmenemistä, oireilua ja sitä, kuinka kauan koira voi oireensa piilottaa ja kuinka kauan omistaja voi leikkiä sokeaa oman koiransa kanssa.
Tämä on varmasti niin koira- kuin omistajakohtaista. Itse lukeudun niihin omistajiin, jotka lukevat omaa koiraansa jopa liian herkästi ja reagoivat jokaiseen pieneenkin muutokseen, vaikka kyseessä olisi vain takku kainalossa tai pieni nirhauma jalassa. Olen myös todennut koirieni, erityisesti Siriuksen ja Aurin, reagoivan erityisesti liikkumisellaan melko selkeästi pieneenkin kipuun (esim. lihasjumi, korvatulehdus) - mikä on omistajan kannalta toisaalta hyvä asia. Mieluummin hoidetaan vähän liikaa kuin liian vähän, eikä pitkitetä koiran kiputilaa.

Sitten itse asiaan, eli koirien terveyteen ja sen tutkimiseen.
Koirien lonkkia on alettu kuvaamaan 1970-luvulla, kyynäriä virallisesti 1984 ja selkiä nähtävästi 1990-luvulla. Kooikerhondjeissa jalotuskoirat on kuvattu lonkkien osalta jo pitkään, kyynäriä on kuvattu osalta koirista, ja nyt monet ovat alkaneet kuvauttamaan kooikkereiden selkiä. Suunta on hyvä, sillä vain tutkimus kertoo totuuden.
Koira, joka ei oireile mutta jota ei ole tutkittu, ei ole välttämättä terve. Se voi olla hyvä peittämään kipujaan tai muutokset ovat niin pieniä, eivätkä vaikuta koiran normaalielämään. Monesti koira alkaa oireilemaan vasta, kun sen kanssa tehdään jotakin fyysisesti raskasta, jopa repivää suoritusta, missä koira itse ei pysty vastaamaan täysin omasta liikkumisestaan: agilitya, PK-lajeja, frisbeetä, viehejuoksua...
Ongelmille saatetaan viitata kintaalla, aloittaa lihashuolto, lopettaa koko laji, tai perehtyä asiaan kuvaamalla koira, jolloin syy saattakin löytyä luustosta. Pelkkä kuvaaminen ja diagnoosin toteaminen eläinlääkärissä eivät kuitenkaan riitä. Kotiin saadaan toki lääkkeet ja hoito-ohjeet, ja muuksi hoidoksi sitten mahdollinen leikkaus tai muita koira-alan ammattilaisten palveluita (akupunktio, fysioterapia, hieronta). Mutta huonoimmassa tilanteessa kaikki tieto koiran tilasta jää eläinlääkärin ja omistajan väliseksi. Mitään ei kerrota eteenpäin, kuvat eivät ole virallisia ja koiraa rasittavat lajit lopetetaan hiljakseen, sanomatta syytä sen tarkemmin. 

Tässä on se suurin ongelma: vaikeneminen. Vaikka "tieto lisää tuskaa", ja "puolet kurjuudesta aiheuttaa tietämättömyys - toisen puolen aiheuttaa tieto", pitäisi näistä asioista voida kertoa avoimesti. Salailu aiheuttaa kyseessä olevalle rodulle enemmän hallaa kuin todellisen tilanteen selittäminen.
Mikäli sairauden/onnettomuuden/minkä tahansa terveystilanteen kanssa ollaan avoimia, voidaan asioita korjata seuraavissa sukupolvissa järkevillä jalostusvalinnoilla. Näihin järkeviin jalostusvalintoihin kuuluu koirien terveyden tutkiminen, erityisesti siltä osalta, mistä kyseisessä suvussa on löydetty heikkouksia.

Jos kyseessä on esimerkiksi koira, jonka selässä on jonkin lievä ongelma, tulee sille ja sen lähisuvun koirille käyttää selältään puhtaita, terveitä ja oireettomia yksilöitä. Näin vähennetään jälkeläisten selkäongelmien riskiä. Sama koskee mitä tahansa koiran lievää sairautta/luusto-silmä-nivelmuutosta, joka on on hallittavissa esim. harrastusten rajoittamisella sekä lihaskunnosta huolehtimisella, eikä koira tarvitse siihen jatkuvaa lääkitystä.
Mikäli rotu on siinä onnellisessa tilanteessa, että sen geenipooli on laaja ja jalostukseen sopivia yksilöitä riittää sadoittain, voidaan toki sairauksien lievimpiäkin muotoja sairastavat koirat jättää jalostuksen ulkopuolelle.
Monilla roduilla tilanne ei valitettavasti ole näin hyvä, mutta juuri siksi julkisesti asioista kertominen tuottaa todennäköisesti parempia jälkeläisiä ja parempaa uutta sukupolvea, mikäli kasvattajat tarttuvat myös näihin sairaisiin yksilöihin ja ottavat ne huomioon jalostusvalinnoissaan.
Kasvattajilla on tässä suurin vastuu, mutta iso osa vastuusta on myös koiran omistajalla - mikäli ongelmia ja sairauksia ilmenee, tulee niistä kertoa vähintään rodun sisällä. Vain niin on mahdollista jalostaa terveempää rotua. Kyseessä on myös koiran elämänlaatu, minkä ajattelisi merkitsevän erittäin paljon myös koiran ostajalle.

Syy miksi tämä asia on minulle ajankohtainen, on tietenkin Aurinkoisen mahdollinen toinen pentue sekä siihen liittyvät valinnat ja päätökset, mutta myös salailu. Se, että minä tiedän muiden koirista (monesta eri rodusta) sellaisia asioita, joiden tulisi minusta olla yleisessä tiedossa, ainakin näiden kyseisen rodun piirissä.
Sitten herää kysymys, miksi en ole kertonut näistä eteenpäin? Jotkut asioista olen kuullut ns. toisen käden kautta, jolloin tieto voi olla totta tai olla olematta. Epäilyksiä se kuitenkin herättää. Tosin osa näistä tiedoista on tullut minulle mustana valkoisella, eli kyseisen koiran sairaus/ongelma on tullut omistajaltaan minulle toisen ihmisen kautta.
Lisäksi osan asioista minulle ovat kertoneet itse koirien omistajat, jotka kuitenkin ovat sitten vihjaillen sanoneet, että tästä asiasta ei nyt ole syystä X tehty julkista. Mietityttää, että miksi se syy X on niin painava, ettei totuutta voi kertoa kaikille, varsinkin jos kyseessä on jalostuskoira tai jalostukseen käytetyn koiran vanhempi/sisarus/pentu? Tai että kyllä asiasta kerrotaan, mikäli joku osaa siitä kysyä.

Kuinka voidaan jalostaa parempia koiria, jos ongelmia ja vikoja tieten tahtoen peitellään?

Laitetaan nyt loppuun vielä Aurin helmikuussa 2013 otetut selkäkuvat kokonaisina. Niistä voi jokainen itse katsoa Aurin rinta-, selkä- ja lannerankaa.