Onnea seuraa epäonni?

Pitkäänhän minä pähkäilinkin, että miten Aurinko toimii kahden kuukauden sairasloman jälkeen. Lähinnä psyykkisesti, fyysisen puolen kun pitäisi olla kunnossa monen koirien terveysalan ammattilaisen mielestä. Viimeisenä ilmopäivänä laitoin Aurin tiedot menemään eteenpäin rallytokokisoihin. Täytyy sanoa, että kyllä kannatti.

LAUKAn rallytokokilpailujen tuomarina toimi Pia Heikkinen, joka oli tehnyt hieman keskittymistä vaativan radan (että löysi oikeasti seuraavalle kyltille ja lähti pujottelemaan oikeita tötteröitä). Minä hankin ihan itse meille 13 virhepistettä samalta kyltiltä (uusinta ja tvä), koska en vaan osaa tehdä kunnollista täyskäännöstä vasemmalle.
Huomasin että Aurinko alkoi paineistumaan minun turhautumisestani, joten mieluummin otin -13vp kuin että koko rata olisi mennyt päin persettä koiran ahdistumisen takia. Pari kauneusvirhettäkin tehtiin, joka tietää siis lisää hienosäätöä treeneihin.

Loppujen lopuksi pistemääräksi kertyi 84/100p, eli toinen hyväksytty tulos avoimesta luokasta. Lisäksi kotiintuomisina oli tuomarinpalkinto päivän iloisimmasta suorituksesta, jossa koira todellakin palkittiin maaliin tullessa hienosta suorituksesta (minä hihkuin ja lepertelin ja lässytin ja silitin ja...). Siitä tuli hyvä mieli, mutta kaikista parasta oli se, että Aurinkoisella oli oikeasti kivaa radalla. Sen häntä heilui, silmät loistivat ja se jopa pyrki hieman edistämään seuraamisessa, kun oli vaan niin 

hauskaa

Sirius pääsi kokeilemaan VOI-luokkaa nollakoirana; poitsu yllätti minut totaalisesti saaden 91/100 pistettä! Virallinenhan tämä tulos ei ole, ja oikealla puolelle tehtävät kyltit vaativat vielä paljon harjoitusta, mutta ehkä tuo pistemäärä vähän madaltaa kynnystä osallistua voittajaluokkaan virallisesti ensi kesänä.

Sunnuntaina oli sitten Sorayan vuoro. Lauantai-iltana rallytokokisojen jälkeen suunnattiin Lahteen yöksi brasilianterriereiden keskelle. Sunnuntaiaamuna (ihan liian varhain) täytyi lähteä Messukeskukseen. Onneksi kooikerhondjet olivat ensimmäisinä kehässä, joten aikataulu pysyi taatusti samana kuin mitä papereihin oli merkitty.

Paikalla oli kaiken kaikkiaan 22 kooikkeria, ja Soraya oli ainoa juniorinarttu! Aika erikoista, olihan kyseessä Vuoden Voittaja -näyttely ja jaossa jos minkälaisia titteleitä (sekä niiden myös menolippuja Cruftsiin).

Eipä siinä sitten, tuomari Kirsi Nieminen tykkäsi Sorsasta sen verran, että tulos oli JUN ERI1 SA VARA-SERT Juniorivoittaja 2016! Ja kuten arvostelussakin lukee kahteen kertaan, Soraya esiintyi aivan ihanasti

Erinomaista tyyppiä oleva
reippaasti esiintyvä narttu,
jolla on kaunis pää ja viehättävä ilme.
Hieno ylälinja. Erinomainen runko.
Hyvä raajaluusto ja kulmaukset.
Liikkuu hyvällä askelpituudella.
Esiintyy erinomaisesti.

Käyttäminen: Käsiteltävissä (1).

Mutta jotta nyt ei menisi ihan pelkäksi hehkutukseksi tämä postaus, niin kävihän minulle huonostkin (onneksi ei koirille, se on tärkeintä). Kotiintulomatkalla Messarista, ehkä 10km päässä kotoa 4-tiellä juoksee irtokoira 80km/h-alueella. Lähes kaikki liikenne seisoo vastaantulevien kaistalla, Pasi on ensimmäinen auto, joka pysäyttää etelästä päin tulevan liikenteen.

Minä nappaan Sorayan hihnan autosta, teen siihen kiristyslenkin, joka olisi helppo vain heittää koiran kaulan ympärille ja vetää kireälle saman tien. Collie ravaa hätäätyneenä edestakaisin, se ei kiinnostu nameista joita heittelen sitä kohti, eikä reagoi mihinkään luoksetulokutsuihin, kyykistymiseen tai pussin rapisteluun. Vihellys sen sijaan saa koiran hätkähtämään. Se epäröi, tulisiko vai ei.
Yhdestä pysähtyneestä autosta mies laskee minun pyynnöstäni oman koiransa ulos hihnassa. Nuori narttukoira saa collien kiinnostumaan, se astelee epävarmana haistelemaan sille vierasta, ystävällistä koiraa. Minä lähestyn collieita liioitellun hitaasti, kylki edellä. Lenkki sujahtaa löysänä koiran kaulaan. Saman tien, kun alan kiristää hihnaa, collie menee paniikkiin. Se tempoilee, ulisee, yrittää päästä pois. Minä pidän kaksin käsin hihnasta kiinni, vedän alaspäin että lenkki koiran kaulassa menee tiukemmalle.

Sitten collie pääsee liian lähelle ja iskee hampaansa oikeaan käteeni. Kulmahammas melkein lävistää peukalontyveni, veri alkaa pulputa samantien, valuu vaatteilleni ja maahan, käsi menee hervottomaksi sormia myöten. Vasemmalla kädella kiristän hihnaa, pyörähdän koiran taakse ja kampitan sen maahan. Collie lamaantuu, se ei enää yritä karkuun.
Toinen koiran omistajista saapuu autollaan kuin sattuman kaupalla paikalle paria minuuttia myöhemmin, hän on puolisonsa kanssa etsinyt koiraansa kaksi tuntia pitkin Tikkakoskea. Omistaja purskahtaa itkuun ja kapsahtaa kaulaani.
Collie pääsee autoon turvaan, minä pääsen päivystykseen. Tikkejä ei tule, haavat ovat 2-3cm syviä, mutta niin siistireunaisia (ei repeämiä/raatelua), että ne paranevat paremmin avohaavoina. Jänteet ja luut ovat ehjiä, pelkkä lihashaava. Saan kotiin antibioottia ja kipulääkettä. Koiranomistajat lupaavat korvata kaikki lääkärinkuluni, he ovat helpottuneita ja onnellisia saatuaan colliensa takaisin kotiin.

Nyt minä istun kotona yksikätisenä. Kämmenselän haavaan tuli mätää, koko käsi ranteesta sormiin on edelleen turvoksissa. Sormia, varsinkin peukaloa, on vaikea käyttää. Peukalo ei edes taivu. Kämmenselkä on kosketusarka, en meinaa kärsiä vaihtaa edes siteitä siihen. Kämmen on sentään jo parempi. Onneksi haavat näyttävät siisteiltä.

Mutta collie pääsi turvallisesti takaisin kotiinsa, eikä kenenkään tarvinnut lukea lehdestä, kuinka karkureissulla ollut koira jäi auton alle 4-tiellä.