Onnea ja hyviä uutisia

Aurinko on taas terve ♥
Viikko sitten kävimme eläinlääkäri Aholla Joensuussa toteamassa Aurin selkäröntgenet ja verikokeet puhtaiksi. Vaikka lihaksia on hävinnyt kahdessa kuukaudessa ja jäljellä olevat lihakset ovat aika jumissa, alkaa rakas Rouvakoira olla ihan oma itsensä.
Auri on saanut ulkoilla vapaana ja olen ottanut sen mukaan lenkeille, jossa koirat saavat olla koko ajan irti. Hyppimistä ja riehumista olen vielä rajoittanut, mutta lenkillä Aurinko saa itse valita mitä vauhtia se etenee.
Kohta aloitan sen kanssa taas rallytokon treenaamisen, ja huomiselle on varattu hieronta- sekä laserointiaika. Ohessa viikko sitten otetut Aurin selkäkuvat, jotka saa nykyisin kätevästi eläinlääkäristä mukaan.

Lisäksi ihanin intomieli ja paras joululahjani Soraya täyttää tänään 1 vuoden ♥
Aika on mennyt hirveän nopeasti, vastahan Sorsa oli niin pieni että se mahtui kädelleni. Nyt tarvitaan jo koko syli. Muistan vieläkin elävästi, miten onnellinen olin kun Aurinko synnytti maailman ensimmäisen tyttöpentunsa, joka sattui olemaan juurikin Soraya. Supistusten välissä silittelin ja suukottelin Auria, kehuen miten kauhean hieno äiti se on.

Naama oli kipeänä hymyilystä vielä seuraavanakin päivänä, ja jokaisella kerralla kun kävin pentuja katsomassa, poimin pikku-Sorayan syliini ja supattelin sen korvaan, että kasva terveeksi ja iloiseksi koiraksi, kun mamma rakastaa sinua niin kovasti jo nyt. Nyt ainakin vaikuttaa siltä, että Soraya kuunteli mitä minä sille kuiskuttelin.
Paljon ollaan yhdessä opittu ja koettu pelkästään tämän ensimmäisen yhteisen vuoden aikana. Vielä on monen monta asiaa edessä, mutta minusta meillä on hyvä pohja valmiina mille tahansa kokemukselle. 

Nyt kun Aurinkokin osallistuu taas lähes täysipainoisesti normaaliin elämään, olen huomannut itsekin vähän piristyneeni. Lenkille lähtö ei tunnu enää niin ylivoimaiselta, vaan lähden melkein mielelläni koirieni kanssa kävelemään (toim.huom. inhoan märkää, pimeää, loskaa ja kovaa pakkasta. Että silleen.). Sisälläkin olen innostuneempi opettamaan koirilleni jotain temppuja tai tekemään niiden kanssa lihastreeniä (jumppapallo, tasapainotyyny, tasapainolauta... yms.), tosin Aurin kanssa olen tarkoituksella jättänyt lihasharjoittelun vielä sikseen, ennen kuin saadaan koirahierojalta tarkempia ohjeita.

Etenkin Sirius tyytyväisemmältä, kun Aurinko on jälleen laumassa mukana. Se menee nykyään usein Aurin viereen nukkumaan, hölkkää tyttöjen perässä lenkillä milloin mihinkin pusikkoon ja on muutenkin rentoutuneemman oloinen. Osittain se johtuu myös varmasti siitä, että minun stressitasoni ei ole enää niin korkealle, kun Auri on saanut puhtaat paperit.

Soraya on mielissään, kun se pääsee taas leikkimään äitinsä kanssa ja saa pestä Aurin korvat, silmät sekä suun. Ulkona Soraya haastaa Aurinkoa usein leikkiin, sisällä pikkupiraija taas haluaa nujuta Siriuksen kanssa.

Minusta on vain mukavaa seurata koirien keskinäistä kanssakäymistä ja huomata ero siihen, miten ne käyttäytyivät vielä kuukausi sitten, kun Aurinko oli suljettuna määräysten mukaisesti häkkiin, eikä voinut oikein tehdä mitään.

Tasapainoinen lauma on onnellinen lauma.

AA -kirjoitus: ahdistuksesta agilityyn

Minä kuulun niiihin ihmisiin, jotka vähättelevät omia oireitaan kun taas lemmikkiä (minun tilanteessani koiraa) ollaan heti viemässä pienenkin muutoksen takia eläinlääkäriin. Kaiken päälle olen vielä sitä ihmistyyppiä, joka ahdistuu kaikesta, stressaa valmiiksi jo etukäteen ja ajattelee aina pahimpia vaihtoehtoja.

Suoraan sanottuna, pelkään luopumista. Varsinkin ennenaikaista luopumista. Siksi kai olen niin hysteerinen Aurin kanssa tällä hetkellä. Välilevytyrä, välilevyn rappeuma, spondyloosi, selkäkasvain... Olen käynyt varmasti kaikki vaihtoehdot päässäni läpi, ja minä hullu vielä etsin niistä kaikista lisää tietoa: oireita, diagnooseja, hoitokeinoja.

Hetkittäin minä muista jo saaneeni diagnoosin, jonka mukaan Aurinkoa hoidetaan. Sitten taas tuijotan tuota koiraa, löydän (löydänkö oikeasti?) joitain uusia tai erilaisia oireita, ja uusi ahdistuneisuuskohtaus on valmis. 

Pahinta on se, kun tuntuu ettei oma kroppa enää kestä menossa mukana. Päässä on tuhat ja yksi ajatusta, joista mistään ei saa kiinni. Ne ovat kuin yöllä kahdeksankaistaisella moottoritiellä ylinopeutta ajavia autoja, jotka jättävät jälkeensä vain sumeita valoviivoja.

Tuntuu kuin kallon alla olisi jäävettä. Se tuntuu kummalliselta, kylmyys tulee aaltoina  kallonpohjasta aina otsalle asti. Toisinaan tulee sellainen olo kuin pyörryttäisi, maailma ei keinu mihinkään mutta kaikesta tulee silmissä epätarkkaa. Korvat saattavat mennä lukkoon tai ne alkavat humista.

Rintakehää ympäröi metallinen, leveä vanne. Siltä se ainakin tuntuu. Toisinaan se puristaa niin lujasti, että henki ei meinaa kulkea. Hengitän pinnallisesti keuhkojen yläosalla. Sydän tuntuu hakkaavan rintalastaa vasten niin kovaa, että sykkeen voisi melkein nähdä ihon läpi. Sitten taas tulee se tunne kuin sydän jäätyisi; se on kylmä, aivan kohmeessa, hyinen. Niin kova jää, ettei sydän voi enää liikkua.

Lihakset saattavat krampata ja mennä lukkoon, kädet tärisevät, ja minun on vuoroin kuuma, vuoroin kylmä. Olen todella levoton, en voi olla paikollani tai  minun on ainakin pakko päästä tekemään jotakin käsilläni. Puren huomaamattani hampaita niin lujaa yhteen, että leukalihaksiini alkaa sattua. Yskin niin kauan kunnes minulle tulee oksennusrefleksi (mutten kuitenkaan oksenna).

Puhe on nopeaa ja ajoittain sekavaa, välillä taas kaikki tuntuu hidastetulta enkä meinaa saada sanoja ulos suustani, ihan kuin ne jäisivät kurkkuun kiinni. Änkytän, unohtelen sanoja, en saa ajatuksestani kiinni että voisin sanoa sen, mitä haluan.
Nukahtaminen on vaikeaa. Rauhoittuminen on vaikeaa. Keskittyminen on vaikeaa. Tunteiden käsittely on vaikeaa, jos ainoat tunteet, joista saan kiinni ovat ahdistuneisuus ja pelko. Sekä epätietoisuus siitä, mistä kaikki johtuu, mitä tulee tapahtumaan ja onko mitään, mitä minä olisin voinut tehdä toisin.

Tämä kuvaa ajatuksia pääni sisällä melko hyvin.

Kaiken lisäksi agility aiheuttaa minulle nykyään samanlaisen olon. Olen alkanut pelkäämään sitä lajia. Harrastelen sitä kyllä Sorayan kanssa, mutta yritän olla todella varovainen ja edetä kaikessa rauhassa. Pelkään rikkovani koirani (taas).

Olen nähnyt niin monta videota ja lukenut niin monta kirjoitusta siitä, kuinka koirat ovat menneet syystä tai toisesta jostakin kohdasta rikki tehdessään agilitya. Niin on todennäköisesti Aurinkoisenkin kohdalla - tai ainakaan tiukat käännökset ja hypyt, kiihdytykset ja äkkijarrutukset eivät ole tehneet kerran rikkoutuneelle (discospondyliitti, osa 1 vuonna 2013) selälle todellakaan hyvää. Nyt vain sille tuli kuukausi sitten lopullinen stoppi vastaan, Aurin selkä ei enää kestänyt vaan koira alkoi oireilla todenteolla, ja nyt ollaan taas sydän syrjällään toipumisen kanssa.

Siksi mietin, ettei mikään laji ole sen arvoista, että haluaisin rikkoa oman, rakkaan koirani. Tiedän olevani jokseenkin hysteerinen ja varmaan myös ylivarovainen tiettyjen asioiden kanssa, mutta siinä piilee myös totuutta. 

Agility ei ole kehittynyt sitä mukaa, mitä sen suosio on kasvanut. Nopeudet nousevat, estekorkeudet ovat erityisesti makseilla suorastaan hurjia, ja kaikenlaisista käännöksistä, keppikulmista ja kontakteille nousuista on tehty entistä haastavampia. Agility vaatii todellakin erinomaista fysiikkaa koiralta, niin luiden, lihasten kuin niveltenkin osalta. Hyvä esteosaaminen, ohjaaja ja lihashuolto auttaa paljon, sekä mahdollisesti ennaltaehkäisee ongelmia.

Silti onnettomuuksia tapahtuu. Silti koiria menee rikki. Ihmisiä myös, mutta ihmisellä on ollut vapaus valita harrastavansa agilitya - koiralla ei. Olkoonkin, että osa koirista nauttii agilitysta, mutta ne voisivat nauttia yhtä paljon myös vaikka canicrossista tai koiratanssista. Todennäköisesti koira nauttii niistä asioista, joista se saa palkkaa ja joita se pääsee tekemään yhdessä omistajansa kanssa.

Oli harrastuslaji mikä tahansa, se on kuitenkin aina koiranomistajan päätös. Jos koira ei "syty" johonkin lajiin tai sen fysiikka ei kestä jotakin lajia, omistaja voi vaihtaa harrastusta sen kanssa. Mutta jälleen omistaja valitsee myös uuden lajin, koska koiralle on aivan yhdentekevää, kisaako se jossakin virallisessa lajissa MM-tasolla ja saa titteleitä nimensä eteen, vai haisteleeko se metsässä männynkäpyjä kun omistaja kuvaa oravia. 

Ihminen haluaa koiralleen titteleitä, ihminen haluaa menestystä, ihminen haluaa näyttää muille osaavansa kouluttaa, ohjata, kasvattaa ja esittää koiraansa. Koira vain on. Se luultavasti haluaa vain tehdä asioita omistajansa kanssa, juosta, leikkiä, syödä ja elää hetkessä. 

Me vaadimme koiriltamme kummallisia asioita. Silti nuo hyväntahtoiset, opportunistiset koiraeläimet mukautuvat meidän tahtoomme ja haluavat miellyttää meitä.

Olisiko se siis liikaa vaadittu, jos omistaja kuuntelisi myös hetken koiraansa ja tekisi välillä asioita, joita koira haluaa tehdä ilman omistajansa aloitetta? Kuten vaikka haistella vartin verran niitä männynkäpyjä, koska se vain on yksikertaisesti koirasta niin mielettömän mielenkiintoista?

Spanielierkkari ja selkätilanne

Soraya kävi esiintymässä erikoisnäyttelyssä Hyvinkäällä, tuomarina toimi alankomaalainen Ricky Loch-Romans. Pikkupiraijalle tuloksena tältä rouvalta JUN ERI2 SA seuraavalla arvostelulla:

11 kuukautta vanha. Hyvä sopusointu pään, vartalon ja luuston välillä.
Kauniin muotoinen pää. Hyvä tumma pigmentti. Hyvät korvakorut ja korvan kiinnitys.
Normaalit kulmaukset edessä ja takana. Ihastuttava kroppa ja luusto. Hyvä häntä.
Liikkuu aktiivisesti hyvällä hännällä, mutta joskus se on hieman liian korkealle.
Ihana luonne. (SUOMENNETTU.)

Oli mukavaa tavata kooikkeri-ihmisiä, olkoonkin että en hirveästi ehtinyt kenekään kanssa juttelemaan. Samalla tuli katsottua, miltä mahdolliset tulevat jalostusurokset näyttävät ja millaisia luonteita niiltä löytyy. Sorayallekin pennutus on terveystuloksista riippuen mahdollista vuoden päästä, ja ainakin nyt vaikuttaa siltä, että valitun uroksen tulisi olla astetta rauhallisempi yksilö ja mielellään myös melko älykäs. Sorsassa kun on intoa kuin ilmapallossa, mutta pää on sitten tyhjää täynnä.

Sirius voi hyvin ja ehkä vähän tylsästi, koska sen kanssa ei harrasteta enää agilitya, enkä ole saanut rallytokon treenipaikkaa. Pitäisi käydä vapaavuoroilla treenaamassa, mutta se on hieman haastavaa, koska meillä on vain yksi auto ja Pasi käy arkipäivisin sillä töissä. Iltaisin halli on yllättäen varattu treeniryhmille. Viikonloput ovat melkein ainoa vaihtoehto, mutta eipä nyt ole hirveästi edes huvittanut treenata mitään, kun Aurinko on poissa pelistä.

Mistä puheen ollen, Aurinko voi olosuhteisiin nähden hyvin. Se venyttelee jo reilummin, ravistelee ja on alkanut leikkiä (itsekseen). Ulkona Auri yrittää saada hihnassa hepuleita, laukata ja jopa hyppiä. Se ei kyllä käy päinsä, vielä pitäisi malttaa ottaa ainakin pari viikkoa rauhallisesti. Selän röntgenkontrolliaika on jo varattu.

Terve kunnes toisin tutkitaan?

Löysin talvivaatteita sisältävästä muuttolaatikosta Aurin kolmen vuoden takaiset (helmikuu 2013) selkäkuvat, joista ilmenee tulehduspesäke selkärangassa (diskospondyliitti).  Olen merkinnyt kuviin alueen, jossa nikamasyöpymä näkyy:

Voin vain kuvitella, mitä kipu syvällä rangassa on tuntunut. Minun selkäni lihaskivut ja -krampit ovat tuskin mitään hermokipuun verrattuna, vaikka välillä tekisi mieli suorastaa itkeä, kun yläselkä ja rintakehän lihakset lyövät niin jumiin, etten voi hengittää kuin pinnallisesti keuhkojen yläosalla. Ystävälläni ja äidilläni on välilevynpullistumia (molemmilla eri kohdassa), ja he ovat kuvailleet pahimpia kipukohtauksiaan  minulle. Voisin ajatella Aurin kivun olleen hyvin samankaltaista, selkärankaytimen kivusta kun kuitenkin on kyse.

Olen pari viime viikkoa (sattuneesta syystä) ajatellut ja tutkinut paljon koirien sairauksia. Olen lähinnä miettänyt niiden ilmenemistä, oireilua ja sitä, kuinka kauan koira voi oireensa piilottaa ja kuinka kauan omistaja voi leikkiä sokeaa oman koiransa kanssa.

Tämä on varmasti niin koira- kuin omistajakohtaista. Itse lukeudun niihin omistajiin, jotka lukevat omaa koiraansa jopa liian herkästi ja reagoivat jokaiseen pieneenkin muutokseen, vaikka kyseessä olisi vain takku kainalossa tai pieni nirhauma jalassa. Olen myös todennut koirieni, erityisesti Siriuksen ja Aurin, reagoivan erityisesti liikkumisellaan melko selkeästi pieneenkin kipuun (esim. lihasjumi, korvatulehdus) - mikä on omistajan kannalta toisaalta hyvä asia. Mieluummin hoidetaan vähän liikaa kuin liian vähän, eikä pitkitetä koiran kiputilaa.

Sitten itse asiaan, eli koirien terveyteen ja sen tutkimiseen.
Koirien lonkkia on alettu kuvaamaan 1970-luvulla, kyynäriä virallisesti 1984 ja selkiä nähtävästi 1990-luvulla. Kooikerhondjeissa jalotuskoirat on kuvattu lonkkien osalta jo pitkään, kyynäriä on kuvattu osalta koirista, ja nyt monet ovat alkaneet kuvauttamaan kooikkereiden selkiä. Suunta on hyvä, sillä vain tutkimus kertoo totuuden.

Koira, joka ei oireile mutta jota ei ole tutkittu, ei ole välttämättä terve. Se voi olla hyvä peittämään kipujaan tai muutokset ovat niin pieniä, eivätkä vaikuta koiran normaalielämään. Monesti koira alkaa oireilemaan vasta, kun sen kanssa tehdään jotakin fyysisesti raskasta, jopa repivää suoritusta, missä koira itse ei pysty vastaamaan täysin omasta liikkumisestaan: agilitya, PK-lajeja, frisbeetä, viehejuoksua...

Ongelmille saatetaan viitata kintaalla, aloittaa lihashuolto, lopettaa koko laji, tai perehtyä asiaan kuvaamalla koira, jolloin syy saattakin löytyä luustosta. Pelkkä kuvaaminen ja diagnoosin toteaminen eläinlääkärissä eivät kuitenkaan riitä. Kotiin saadaan toki lääkkeet ja hoito-ohjeet, ja muuksi hoidoksi sitten mahdollinen leikkaus tai muita koira-alan ammattilaisten palveluita (akupunktio, fysioterapia, hieronta). Mutta huonoimmassa tilanteessa kaikki tieto koiran tilasta jää eläinlääkärin ja omistajan väliseksi. Mitään ei kerrota eteenpäin, kuvat eivät ole virallisia ja koiraa rasittavat lajit lopetetaan hiljakseen, sanomatta syytä sen tarkemmin. 

Tässä on se suurin ongelma: vaikeneminen. Vaikka "tieto lisää tuskaa", ja "puolet kurjuudesta aiheuttaa tietämättömyys - toisen puolen aiheuttaa tieto", pitäisi näistä asioista voida kertoa avoimesti. Salailu aiheuttaa kyseessä olevalle rodulle enemmän hallaa kuin todellisen tilanteen selittäminen.

Mikäli sairauden/onnettomuuden/minkä tahansa terveystilanteen kanssa ollaan avoimia, voidaan asioita korjata seuraavissa sukupolvissa järkevillä jalostusvalinnoilla. Näihin järkeviin jalostusvalintoihin kuuluu koirien terveyden tutkiminen, erityisesti siltä osalta, mistä kyseisessä suvussa on löydetty heikkouksia.

Jos kyseessä on esimerkiksi koira, jonka selässä on jonkin lievä ongelma, tulee sille ja sen lähisuvun koirille käyttää selältään puhtaita, terveitä ja oireettomia yksilöitä. Näin vähennetään jälkeläisten selkäongelmien riskiä. Sama koskee mitä tahansa koiran lievää sairautta/luusto-silmä-nivelmuutosta, joka on on hallittavissa esim. harrastusten rajoittamisella sekä lihaskunnosta huolehtimisella, eikä koira tarvitse siihen jatkuvaa lääkitystä.
Mikäli rotu on siinä onnellisessa tilanteessa, että sen geenipooli on laaja ja jalostukseen sopivia yksilöitä riittää sadoittain, voidaan toki sairauksien lievimpiäkin muotoja sairastavat koirat jättää jalostuksen ulkopuolelle.

Monilla roduilla tilanne ei valitettavasti ole näin hyvä, mutta juuri siksi julkisesti asioista kertominen tuottaa todennäköisesti parempia jälkeläisiä ja parempaa uutta sukupolvea, mikäli kasvattajat tarttuvat myös näihin sairaisiin yksilöihin ja ottavat ne huomioon jalostusvalinnoissaan.

Kasvattajilla on tässä suurin vastuu, mutta iso osa vastuusta on myös koiran omistajalla - mikäli ongelmia ja sairauksia ilmenee, tulee niistä kertoa vähintään rodun sisällä. Vain niin on mahdollista jalostaa terveempää rotua. Kyseessä on myös koiran elämänlaatu, minkä ajattelisi merkitsevän erittäin paljon myös koiran ostajalle.

Syy miksi tämä asia on minulle ajankohtainen, on tietenkin Aurinkoisen mahdollinen toinen pentue sekä siihen liittyvät valinnat ja päätökset, mutta myös salailu. Se, että minä tiedän muiden koirista (monesta eri rodusta) sellaisia asioita, joiden tulisi minusta olla yleisessä tiedossa, ainakin näiden kyseisen rodun piirissä.
Sitten herää kysymys, miksi en ole kertonut näistä eteenpäin? Jotkut asioista olen kuullut ns. toisen käden kautta, jolloin tieto voi olla totta tai olla olematta. Epäilyksiä se kuitenkin herättää. Tosin osa näistä tiedoista on tullut minulle mustana valkoisella, eli kyseisen koiran sairaus/ongelma on tullut omistajaltaan minulle toisen ihmisen kautta.

Lisäksi osan asioista minulle ovat kertoneet itse koirien omistajat, jotka kuitenkin ovat sitten vihjaillen sanoneet, että tästä asiasta ei nyt ole syystä X tehty julkista. Mietityttää, että miksi se syy X on niin painava, ettei totuutta voi kertoa kaikille, varsinkin jos kyseessä on jalostuskoira tai jalostukseen käytetyn koiran vanhempi/sisarus/pentu? Tai että kyllä asiasta kerrotaan, mikäli joku osaa siitä kysyä.

Kuinka voidaan jalostaa parempia koiria, jos ongelmia ja vikoja tieten tahtoen peitellään?

Laitetaan nyt loppuun vielä Aurin helmikuussa 2013 otetut selkäkuvat kokonaisina. Niistä voi jokainen itse katsoa Aurin rinta-, selkä- ja lannerankaa.

Viime viikon sisältö

Huomasin muuten, että minulta on jäänyt yhdet tulokset kokonaan tänne kirjoittamatta. Kävin siis LAUKAn rallytokokisoissa 11. syyskuuta, tuomarina Minna Hillebrand: Sirius AVO HYV 92p ja 2.sija, Aurinko AVO HYV 88. Täältä saatiin Siriuksen toinen AVO-tulos, ja Aurille ensimmäinen.

Nämä kisat olivat siis päivää ennen kuin Aurinko alkoi oireilla todenteolla. Olihan se vaisu kisoissakin, varsinkin alkuun, mutta ajatttelin sen johtuneen siitä, että Joensuun RT-kisoissa paineistin tuota koiraa. Totuus taitaakin olla aivan toinen, eli Auri oli tuolloin tulehdustilassa ja todennäköisesti myös kipuinen.

Voin kertoa, että harmittaa kun en itse omistaja tajunnut koiran olevan huonovointinen. Itsesyytösten määrä on ollut jotakin mittaamatonta kahden viimeisen viikon aikana.

Tällä hetkellä Aurinko voi ihan hyvin, ainakin paremmin kuin viikko sitten. Se ravistelee, venyttelee etuosaansa, raapii korvaansa takajalallaan, ravaa reippaasti hihnassa, haistelee ja muutenkin reagoi ympäristöönsä enemmän positiivisesti. Häntä on jo aika lailla normaali, mutta takaosaa Auri ei venytä. Se kuitenkin nukkuu molemmilla kyljillään, eli pystyy vaihtamaan asentoa ongelmitta.

Toissaviikolla Aurinko vain ahdistui kaikesta muutoksesta ympärillään, peläten todennäköisesti kipua. Auri on alkanut itse taas hakea minuun kontaktia ja pyytää päästä tekemään asioita. Nyt olenkin tehnyt sen kanssa pienissä osissa ja hyvin rauhallisesti NoseWork -alkeita. Laitan videon tännekin jos-ja-kun edistymme haisteluhommissa.

Viimeisen Tramalin neljännesosan annoin eilen illalla, nyt sitten mennään pelkästään antibiootilla ja tulehduskipulääkkeellä.

Siriuksen kanssa pitäisi tehdä lisää seuraamistreeniä oikealla puolella, ja opettaa lisää takapään käyttöä. Vielä ei ole tuloksia havaittavissa, mutta eihän tässä ole treenattukaan kuin pari kertaa. Sorayan kanssa pelkästään vasemmalla puolella seuraaminen on hankalaa, sen opettaminen tuottaa minulle harmaita hiuksia. Kuinka ihmeessä opetin joskus Milon, Siriuksen ja Aurin seuraamaan? Miksi en enää osaa opettaa Sorayaa? Perusasentoakaan se ei osaa, mutta istuu ja menee maahan sentään. Liikkestä maahanmeno onkin Sorayan bravuuri.

Mutta en nyt jaksaisi ottaa "turhaa" stressiä siitä, mitä minun 10kk vanha koirani osaa ja ei osaa. Varsinkaan kun kyseessä ei ole sille mikään elintärkeä käsky (kuten "irti", "tänne" tai "odota"). Ehtii sitä myöhemminki.

Agilityssa Soraya on edistynyt hieman paremmin, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Ehkä olen myös itse agilityn suhteen varmempi kouluttaja, joka taas heijastuu myös koiraan.  Mitään erikoista emme ole vielä ottaneet, emmekä ota niin kauan kuin minulla on siihen sananvalta. Kepit ja kisakorkuiset kontaktit voivat odottaa sitä, että Soraya on täysikasvuinen.

Kun vain osaisin rentoutua ja jaksaa odottaa, että mitä tuleman pitää, enkä ahdistua etukäteen aina kaikesta. Minkä sitä perusluonteelleen mahtaa? Edelleen stressaan joka päivä Aurin terveydestä kaiken muun stressin ohessa. Onneksi tilanne on sentään mennyt edes vähän parempaan suuntaan.

Aurin selkäsairaus vol. 2, mutta jotain hyvääkin

Olen ottanut talteen viime viikkojen agilitytreenien ratapiirrokset. Ei huvita laittaa niitä tänne yhtään. Miksi? Koska Aurinkoisen kanssa ei tehdä enää agilitya ollenkaan. Eikä Siriuksen. Sorayan kanssa varmaan, ainakin vielä vähän aikaa. Saa nähdä, mitä päätän ensi vuonna kunhan Sorayalle tehdään viralliset terveystutkimukset marras-joulukuussa 2017.

Minua ei harmita lopettaa agilitya Aurin kanssa, vaikka pidän lajista paljon. Pidän kuitenkin koirastani enemmän - rakastan koiraani enemmän kuin mitään harrastusta. Koiran hyvinvointi on tärkeintä.

Aurinko ei voi siis tehdä enää agilitya, ja se on minun päätökseni. Aurin selkätuledus (diskospondyliitti, eng. discospondylitis) on nimittän erittäin todennäköisesti uusiutunut (täältä voi lukea ensimmäisestä kerrasta). Nikamiinhan jää tietenkin tulehduksen jälkeenkin tietty heikkous, jota en todellakaan halua enää pahentaa millään koiraa paljon rasittavalla harrastuksella (kuten agilitylla, flyballilla, frisbeellä...). Jos ja kun Auri paranee, toki se saa juosta vapaana juuri niin kuin itse haluaa. Mutta se on eri asia, siinä Aurinko saa itse päättää vauhdin, suunnanmuutokset, linjat, pysähdykset. Rallytokoa ja näyttelyitä jatketaan sitten ensi vuonna Aurin kanssa, samoin mejää ja muita hajutunnistus/-etsintäjuttuja.

Kliiniset oireet viittaavat nikamien ja välilevyjen bakteeritulehdukseen vahvasti. Kipu liikkuessa (laukkaaminen, hyppääminen, kiipeäminen) joka ei kohdistu mihinkään lihakseen, kipu myös levossa joka ilmenenee tärinänä ja kosketuksen varomisena, apaattisuus, ulostamisen hankaluus (eli etsi varsinkin pissipaikkaa todella pitkään, varmaan ponnistaminen sattui/tuntui inhottavalta). Lisäksi häntä meni veltoksi ja lakkasi liikkumasta kunnolla, tuntoaisti kuitenkin hännässä normaali, samoin takajaloissa.

Toki kävimme eläinlääkärissä ottamassa veri- ja virtsanäytteet. Tulehdusarvot eivät olleet yli "normaalirajojen", mutta ylärajoilla kuitenkin. Bun-to-crea -arvo on myös aivan ylärajalla (27), vaikka muuten munuaisarvot olivat erittäin hyvin sallittujen rajoissa. Toisaalta tuo B/C-arvo voi viitata kuivumiseen tai sitten nimenomaan virtsaelinten tulehdukseen

Jyväskylän eläinlääkärissä lähdettiin tautia hoitamaan virtsatietulehduksena, mukaan siis antibiootit sekä peruskipulääke. Virtsaviljelyn tuloksia muuten odotetaan edelleen. Sillä on lähinnä tarkoitus nyt eritellä tulehduksen aiheuttaja, että tiedetään pitääkö lääkitystä muuttaa.
 

Kun Aurin oireet eivät helpottaneet parissa päivässä, soitin perjantaina Aurinkoisen selkää aikaisemmin hoitaneelle (meidän luotto)eläinlääkärille Joensuuhun. Vastaus tuli samantien; "Diskospondyliitti voi uusia, ja kuulostaa että on uusinut." Samantien sain reseptin pitkään antibiootti- ja tulehduskipulääkekuuriin, sekä käskyn vaatia JKL:n hoitaneelta eläinlääkäriltä Tramalia kovimpaan kipuun.

Nyt Aurinko siis saa päivittäin antibiootit, tulehduskipulääkkeen ja Tramalin. Suurta muutosta ei tilassa ole tapahtunut. Tänään Aurinko tosin ravisteli, mitä se ei ole tehnyt sitten tiistain. Ruoka sentään on maistunut koko ajan.

Tiedossa on 4-6 viikkoa täyslepoa, liikkumisen rajoitus aivan minimiin, lääkitystä ja hellää hoivaa. Huoli on todella kova, minua on ahdistanut joka päivä ja olen käynyt kaiken maailman kauhukuvat mielessäni läpi. Minä todella toivon, että Aurinko paranee ja pystyy elämään normaalia koiranelämää vielä toiset 5,5 vuotta ainakin. Haluaisin myös uskoa Aurin paranemiseen, mutta se on liikaa. En uskalla.

Hetki kerrallaan. Taas sen muistaa, kuinka pienestä kaikki voikaan olla kiinni.

Laitetaan nyt sen verran iloisia asioitakin, että Sirius kävi rallyilemassa itselleen RTK2 -koulutustunnuksen Jyväskylässä hienolla 95 pisteellä. Avoimen luokan tuomarina oli Kirsi Petäjä. Samalla oltiin LAUKAn rallyjoukkueessa, joka sijoittui piirinmestaruuskisoissa pronssille. Saamme siis Siriuksen kanssa myös mitalin kotiin.

Sorayan kanssa ollaan myös rallytokoiltu. Ajatuksena olisi kokeilla taitojamme oma koiraseuramme joulukuun kisoissa, mikäli minulla vain kantti kestää. Agilitya tehdään ainakin tammikuun loppuun asti, kun kerran kausimaksu on maksettu, ja minä olen sitoutunut kouluttajaksi muistaakseni ensi vuoden kesäkuun loppuun saakka. Sen jälkeen mietin asiaa uudestaan.

Yritän päästä nyt tulevan talven aikana johonkin rallytokoryhmään tms. Siriuksen kanssa, koska tarvitsemme paljon  apua voittajaluokan liikkeiden kanssa. Eikä Sorayankaan kanssa tee yhtään huonoa joutua valvovien, opastavien silmien alle rallytokon parissa. Se kun on sellainen sählä!

Nyt vaan Aurinkoisen kanssa toivotaan parasta, varaudutaan pahimpaan muttei ajatella sitä liikaa. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta kyllä me selvitään tästä(kin). Toivon niin. Niin kovasti ♥

Uusia tuulia

 Kevät toi mukanaan elämän muutoksen, joka kosketti erityisesti minun lisäkseni myös koiriani. Perhe muuttui, asunto muuttui, elämä muuttui. Mutta kenties parempaan, ainakin nyt tuntuu pitkästä aikaa onnelliselta ja rauhalliselta. Myrskytuuli elämässä muuttui lempeäksi kesän lounatuuleksi, ja nautin siitä täysillä.

 Aloitetaan uutiset sillä, että rakas Naurava Nakkini (siis Sirius) täytti 20. kesäkuuta hurjat 6 vuotta! Lahjaksi Sirius sai monenmoista herkkua aina paistetuista poronluista raakaan lampaanrustoon, sekä tietysti jo perinteeksi muodostuneen maksalaatikkokakun koristeltuna oikealla määrällä nakinpaloja ja kerman virkaa toimitti kermaviili. Suuresti onnea rakkain Koirantähteni <3

 Aurinko sekä Sirius kävivät korkkaamassa Sulkavan ryhmänäyttelyssä 18.5. valioluokan. Tuomarina oli Anna-Liisa Heikkinen, ja molemmat kooikkerit saivat ERIt. Muutoin ei ollut turkki, koko eivätkä askeleetkaan kunnossa, eriskummallista kerrassaan kuinka koirat voivat kahdessa viikossa muuttua aivan toisen laisiksi! Tai sitten on katsojalla ollut roska silmässä.
 Sunnuntaina 19.5. kävin pyörähtelemässä Varkaudessa match show'ssa peräti 4 koiran kanssa: Africa -whippet sai isoissa pennuissa punaisen nauhan, muttei sijoitusta. Milo -vaari taas oli veteraaniluokan kolmas. Sirius sai sinisen nauhan pienten aikuisten kehässä ja luokassa toinen! Aurinko taas sai punaisen nauhan pienissä aikuisissa ja oli omassa luokassaan toinen! Hienoja kakkosia jälleen kerran, ruusukkeita, pokaaleja ja ruokasäkkejä sain kotiin vietäväksi.

 Tämän jälkeen olikin Aurin aika mennä selkäkuvaukseen (Aurin selkäsairaus osa 1). Auri lakkasi siis oireilemasta melko pian saatuaan diagnoosin ja lääkkeet selkäänsä, eivätkä oireet olleet palanneet. Silti jännitin kuvia, toivoin että tulehdus olisi poissa, että syöpymä selässä ei olisi levinnyt ja että muutoinkin selkä olisi kunnossa.
 Uutiset olivat parempia kuin uskalsin odottaakaan: Selkä on täysin terve, eikä siitä löydy enää mitään muutoksia! Saadaan harrastaa mitä vain, myös agilitya, ihan miten halutaan, eli koiran omaan tahtiin. Hyvä etten hypännyt eläinlääkärin kaulaan ja suudellut! Minun pikkuakkani on taas terve <3

 Tämän seurauksena tietysti olemme käyneet muutaman kerran treenaamassa agilitya Siriuksen ja Aurinkoisen kanssa. Suuria tavoitteita ei ole, Siriuksen kanssa EHKÄ uskaltaudun vielä kisoihin tänä vuonna. Aurin kanssa opetellaan kaikki esteet, joista puuttuu enää keinu. Kepit eivät ole mitenkään mallikaat, eikä niitä oteta vielä radan osana mutta alkeet on Aurilla jo hallussa. Keinun kanssa ei olla vielä tehty tuttavuutta, kontakteja harjoitellaan ensin puomilla ja A-esteellä aikansa ennenkuin siirrytään paukuttelemaan sitä kaameaa kiikkua (lienee sanomattakin selvää että inhoan keinua esteenä ja minusta se pitäisi poistaa kokonaan agilitysta).
 Tokoa ollaan tehty vähän, eikä oikeista treeneistä voi puhua mutta jotain pientä olen koirille mieliin muistutellut ja ajatellut, että kunhan taas minun normaali elämäni alkaa kulkea eteenpäin opiskelujen jatkumisen myötä, jatkuu myös jonkinlainen treenaus tällä saralla. Aurin BH-koe nyt todennäköisesti jää ensi vuoteen, mutta onhan tässä koko elämä aikaa tehdä vaikka mitä!

 Sen verran sanottakoon, että oma perheeni päätti kuitenkin kasvaa  ja tavallaan minulla on nyt kolmas koira (olkoonkin että "väärää" rotua). Kuitenkin kolmas kooikkerikin on tulossa suunnitelmieni mukaan, ja pääsen ehkä vihdoin aloittamaan erittäin pienimuotoisen kasvatustyöni parin vuoden sisällä.
 Lopuksi kuvia kesäkuun alun kooikkeritreffeiltä (ja se yksi vääränrotuinen) Jyväskylästä, kuvaajana toimi Susanna Sistonen.

 Huumaavia hellepäiviä, rakkaat lukijat!

Rakas, märkä Sirius

Vesipeto (ja keppien anastaja) Aurinko

Aurinko (taas uimassa!), vaanimassa Sirkku sekä Africa

Assa, Kossi, Nini, Sirkku, Severi, Siru, Sirius ja Aurinko

Aurin selkäsairauskertomus

Kuten aikaisemmin jo kirjoitinkin, Aurinko on oireillut selkäänsä kieltäytymällä hyppäämästä tai kiipeämästä portaita. Myöskin laukkaaminen näytti tuottavan ongelmia, koska koira ei ottanut ulkona ainuttakaan laukka-askelta ystävänpäivän jälkeen. Normaalisti Aurinko kuitenkin juoksee ja säntäilee ympäriinsä pää viidentenä jalkana, joten tämä ei ollut pikkuakalta ollenkaan normaalia käytöstä.

 Maanantaina kutsuin hierojan jonka hieroi ja mobilisoi Aurin, löytämättä mitään sen suurempaa vikaa, ainoastaan jäykkyyttä oikealta puolelta selästä/nivusesta.
 Tiistai-iltana päätin itse venytellä Aurin jos se helpottaisi akan olotilaa. Lämmittelin koiran lihakset kuumavesipullon avulla ennenkuin aloitin venyttelyn. Selkää venytellessä tunsin rintarangassa aivan selkärangan vieressä kummallisen pikkuisen muhkuran molemmilla puolille selkää.
 Keskiviikkona soitin tutulle eläinlääkärille ja kerroin löydöksestä sekä muista Aurinkoisen oireista. Hän epäili ensimmäisenä välilevyn pullistumaa, jonka kuulemma on koirilla yleisempää kuin selkälihaksien venähdykset tms. jota Aurilla ensin epäiltiin. Soitin samantien yhdelle Joensuun eläinlääkäreistä ja varasin ajan sekä röntgeniin että verikokeeseen. Verikokeissa näkyi kohonnut tulehdusarvo, kohonneet valkosolumäärät sekä alhainen hemoglobiini ja vähäinen punasolujen määrä. Röntgenkuvassa sen sijaan näkyi tummentuma tai siis muutos (syöpymä) viimeisten rintanikamien kohdalla - juurikin samassa kohtaa jossa tunsin sormien alla kummallisen pallukan.
Diagnoosina on bakteeritulehdus nikamissa ja välilevyissä eli diskospondyliitti. Bakteeri kulkeutuu alueella veriteitse, tavallisimmin ensisijainen tulehdus on iholla, virtsateissä tai kiveksissä. Oireina havaitaan paikallista kipua, kuumetta, haluttomuuta ja laihtumista. Mittasin Aurilta kuumeen perjantaina jolloin sillä ei vielä kuumetta ollut, mutta lämmöt olivat koholla keskiviikkona. Kipu ja haluttomuus tehdä oikeastaan mitään pitävät paikkansa, Aurinko kyllä söi koko ajan normaalisti (mutta silti ystäväni sanoi sen laihtuneen jonkin verran kun näki Auria nyt kahden viikon jälkeen). Vaakakin sen todistaa, pikkuakka on laihtunut.
 Ensisijainen hoito on 4-6 viikkoa kestävä antibioottihoito, tulehduskipulääke (sekä 1. viikon ajan Tramalia) ja pakkolepo kuukauden ajan, eli Aurinko viettää yöt ja päivät näyttelyhäkissä. Ulkoilu tapahtuu hihnassa, jossa koira ei saa juosta (ravaus OK) ja lenkit ovat juuri sen pituisia että koira tekee tarpeensa. Kiipeäminen, hyppiminen ja kaikenlainen riehuminen (=repivät liikkeet) ovat nyt kiellettyjä.

 Fakta on se, että agility jää Aurin kanssa nyt kokonaan. Oli kyseessä sitten diskospondyliitti tai välilevyn pullistuma, en aio rasittaa koiran selkää agilitylla. Spondyliitti ei periaatteessa parannu mihinkään, ainoastaan bakteerien lisääntyminen pysähtyy jolloin tulehdus häviää. Kuitenkin bakteerien syövyttämä luu jää hauraaksi ja voi aiheuttaa kovassa rasituksessa erinäisiä selkäongelmia.
 Meille jää kuitenkin kaikki muut lajit aina rallytokosta mejään, joita voimme harrastaa koiran jaksamisen mukaan juuri niin paljon kuin haluamme, eli todennäköisesti aivan normaalisti.

 Lisäksi olen tutkinut paljon koirien selkäsairauksia Aurin ongelmien takia ja törmäsin tällaisiin tutkimuksiin:
"Vahva selässä pituussuuntaan kulkeva nivelside, ligamentum longitudinale dorsale tukee diskusta yläpuolelta kulkien pitkin luisen selkäydinkanavan pohjaa. Rintarangan alueella anulus fibrosuksen

yläseinämää vahvistaa myös kylkiluiden välinen siderakenne, eli ligamentti, joka kuuluu kylkiluiden tukijärjestelmään. Tämä ligamentti puuttuu kuitenkin I, Xl, XII ja XIll kylkiluuparien väliltä, mikä saattaa osaltaan selittää välilevytyrien puuttumisen rintarangan alueelta."

 Jospa tämä optimistisuus kannattaa.
 Tänään en antanut enää Aurinkoiselle Tramalia ja nyt se leikki kumipalloa, yrittäen kimpoilla seinien väliä. Koiran pitäminen levossa on helpommin sanottu kuin tehty! Onneksi Auri sentään pitää häkissä olemista, varsinkin kun sille antaa puruluun tai jotakin muuta herkkupureskeltavaa, ettei pikkuakka ihan tylsyyteen kuole.

 Sirius pääsee nyt nauttimaan kuukauden ajan kahdenkeskisistä lenkeistä sekä treenihetkistä, ennenkuin Aurinko on taas kuvioissa mukana. Sirius ei sitä tunnu pistävän pahakseen, vaikka sisällä ollessaan se tunkee väkisin Aurin viereen nukkumaan myös pikkuhäkkiin, joka on tarkoitettu tasan yhdelle kooikkerille. Läheisyys lämmittää jos ei muuta :)