Lomaa ja loistohetkiä(kin)

Heinäkuun piti olla lepokuukausi. Silti sekä Soraya että Aurinko (erittäin yllättäen ja ex tempore) osallistuivat toistaiseksi viimeiseen AgiRotuun Mikkelissä, ja lisäksi tytöt pyörähtivät myös virallisessa näyttelyssä.
Sirius on sentään oikeastikin saanut olla lomalla, tosin rallytokotreeneissä olen käynyt kaikkien kanssa kerran viikossa. Sen verran loma on näkynyt koirienkin arjessa, että en ole jaksanut enkä oikeastaan edes halunnut treenata niiden kanssa kotona mitään. On vaan oltu ja murjotettu, kun melkein joka päivä on satanut vettä ja ollut kylmä. Ihan niin kuin viime kesänäkin, ja sitä edellisenä.
Sellainen ikiroudan sulattava helleaalto olisi enemmän kuin tervetullut, mutta jäi haaveeksi tänäkin kesänä. Paskat.

Onneksi lämpötila on ollut sen verran plussan puolella, että matalien ja pienien lähilampien vedet ovat uitavassa kunnossa - ainakin koirille, jos eivät minulle. Sirius on tosin jättänyt uimisen lähes kokonaan tyttöjen riemuksi, nähtävästi pappakoiralle pitäisi ruveta ottamaan uintireissuille pelastusliivit mukaan.
Kyllähän Sirius siis ui, silloin kun se saa uida yksin ilman kiljuvia, roiskuttelevia ja läträäviä narttuja. Se kun jää vesilelun haussa auttamattomasti tytöistä jälkeen, kun ne laittavat turbovaihteen päälle ja lähtevät polskimaan kilpaa kohti veden pinnalla kelluvaa kohdetta. Pelastusliivin kanssa Siriuksesta olisi todennäköisesti jotain vastustakin, ja sekin saisi jonkin palkkion uimisestaan (eli ehtisi ehkä joskus hakemaan lelun ennen narttuja).
Ja pääsiväthän kooikkerit myös uimaan meressä, kun käytiin Pasin kanssa minilomalla Turussa koirien kanssa. Kovin oli suolaista tuo vesi!

AgiRodusta lyhyesti sen verran, että Aurinko nousi varakoiran paikalta kisaamaan. Edellistä agilitykerrasta rouvakoiralla oli vuosi. Toki nyt rallytokossa on tullut putki ja hypyt vastaan, mutta siihen se on jäänytkin.
Mutta mitä; Aurinko teki todella hienon ja nopean nollaradan, otti kontaktit, teki kepit hyvällä vauhdilla ja kirmasi kilpaa maaliin  minun kanssani! Rakas Rouvakoira, siihenpä oli hyvä lopettaa meidän agilitymme kertakaikkisesti (eikä suinkaan siihen, että viime kesänä viimeiset agilityt loppuivat meidän osaltamme Aurin selkätulehduksen uusiutumiseen...). Aurinkoisen joukkue pääsikin kisaavissa medeissä 7. sijalle!
Soraya kisasi ensimmäistä ja luultavasti viimeistä kertaa agilityssa alomedi-joukkuessa. Minä itse hieman sekoitin pakkaa (jonka seurauksena ostin vihdoin ja viimein treenitaskun!), mutta Sorsa oli nopea ja taitava ♥ Alomedijoukkue saikin sitten loppujen lopuksi hopeaa!
Erinomainen päivä lopettaa meidän kaikkien agilityuramme, olkoonkin epäviralliset kisat. Hauskempaa minulla silti siellä oli kuin agilityn parissa aikoihin.

Rallytokon osalta ei ole mitään erikoisen mainittavaa, Soraya on treenannut vähän avoimen luokan hommia ja olen yrittänyt parantaa sen seuraamista. Sorsa jää helposti liian taakse seuraamaan ja kontakti saisi olla erityisesti käännöksissä parempi. Onneksi ei ole kiire mihinkään tämän asian suhteen.
Siriuksella seuratessa peruuttaminen on hankalaa, se lähtee helposti peruuttamaan vinoon ihan omia reittejään. Lisäksi koiran seuratessa oikealla puolella koiraanpäin käännökset ovat Siriukselle todella hankalia. Tuntuu ettei se hahmota voivansa kääntyä oikealle ollessaan minun oikealla puolellani. Tätä täytyy todennäköisesti harjoitella ihan erinäisten apuvälineiden (pesuvati, kosketusalusta...tms.) kanssa.
Myös Aurilla oikean puolen seuraamisessa käännökset ovat vielä vaiheessa, kuten myös peruuttaminen. Aurinko ja Sirius tosin osaavat monia sellaisia asioita, kuten käännöksiä ja merkin, jotka tulevat vastaan vasta mestariluokassa. Pitäisi tässäkin muistuttaa itseään, että ei ole mikään kiire.
Tiedän kyllä, että Sirius alkaa olla iäkäs, mutta toivon että sillä olisi vielä pari kisavuotta jäljellä. Aurinkoisen kanssa taas kisavuosia on melkein saman verran vielä edessä kuin takana. Sorayan kanssa ei olla edes päästy oikeasti alkuun. Meillä on vielä paljon aikaa.

Heinäkuun puolessa välissä saatiin sitten whippetseuraa tänne Järvisuomeen, eli siskoni Tiina ja Kiki Pop & Ponyo. Alun jähmeyden jälkeen serkukset Sorsa ja Ponno löysivät yhteisen sävelen niin sisällä kuin ulkona, ja ulkona myös muut koirat päättivät leikkiä (juosta päättöminä peräkkäin ja huutaa) keskenään. Ehdittiin käydä uimassa (monta kertaa), juoksemassa hiekkakuopalla, juoksemassa metsässä, juoksemassa pellolla (jossa whippetit kamppasivat minut kumoon), juoksemassa suolla ja juoksemassa pihaa ympäri. Hitsin hauska pitkä viikonloppu siis!

Suonenjoen ryhmänäyttelyssä oli ihanan lämmin, onnistuin hieman jopa polttamaan yläselkääni siellä, mutta punoittava nahka on kaiken sen arvoista. Jokaisesta hellettä muistuttavastakin lämpöaallosta on nautittava täysillä!
Koskapa molemmat tytöt oli näyttelyyn ilmoitettu, ja ajatuksena oli saada kasvattajaluokkaankin koirat esille, Aurinkoa pääsi esittämään paras ystäväni Roosa, kun taas minä itse handlasin Sorayaa.
Tuomarina kooikkereille toimi (tuomarinvaihdoksen jälkeen) Virpi Montonen, joka käsitteli nätisti koiria ja antoi pitkät, kokonaisvaltaiset arvostelut.
Lisäksi Sorayan veli ja Aurinkoisen pentu Ralli (M. Öinen Kuuntanssi) oli ROP, Aurinkoisen äiti Tipi (M. Unilintu) ROP-VET ja Muskettikoiran -kennel ROP- sekä BIS3-kasvattaja! Ihan huikeaa!

Soraya NUO ERI1 SA PN2 SERT: Ihastuttava asenteinen, pirteä juniori,joka voisi olla hieman tiiviimpi mittasuhteitaan. Runko saa vielä täyttyä. Kaunis pää ja ilme. Hyvät korvahapsut. Hyvä kaula ja ylälinja. Edestä riittävästi kulmautunut, takaa hyvin kulmautunut. Lyhyehkö olkavarsi. Liikkuu riittävällä askelpituudella erinomaisella tehokkuudella ja ryhdikkäästi. Hyvänlaatuinen ja -värinen karvapeite. Ihastuttava kokonaisuus. ♥

Aurinko VAL ERI1 SA PN1 VSP: Erinomainen, laadukas valio, joka tänään harmillisen karvaton. Erinomaiset mittasuhteet & runko. Hieman turhan vahva kallo-osa, hienot korvahapsut. Hyvin kulmautunut, erinomainen rintakehä, luusto, lihaksisto ja häntä. Liikkuu erinomaisella askelpituudella ja hyvällä tehokkuudella. Upea pirtsakka esiintyjä. ♥

Work(ing it) out

Maanantaina oli viimeiset agilitytreenit niin Sorayalle kuin minullekin. Oman ryhmän ohjaamisen lopettaminen oli haikeampaa kuin itse lajin lopettaminen. Jatkan kuitenkin kouluttamista rallytokon parissa heti heinäkuusta alkaen.

En tiedä, lopetanko agilityn lopullisesti vai jatkanko sitä joskus. Nyt ainakin agility on tauolla siihen asti, että Soraya on terveystutkittu perusteellisesti. Enkä tiedä, että aloitanko agilitya ollenkaan seuraavan koirani kanssa. Pelkään koiran menevän agissa rikki, eikä laji siksi tunnu mielekkäältä.

Viimeisistä treeneistä jäi kuitenkin ihan hyvä mieli. Alla video Sorayan vikoista treeneistä maanantain ryhmässä. Kiitos kavereille ja kouluttajalle erityisesti!

Torstaina oli myös tämän kauden viimeiset rallytokoharkat. Heinäkuun myötä vaihtuu niin ryhmä kuin ohjaajakin. Soraya pääsee alo/avo-ryhmään treenamaan, kun taas Sirius ja Aurinko jakavat ryhmäpaikan voi/mes-ryhmässä.

Onneksi vihdoin pääsen ohjattuun ylempien luokkien ryhmään harjoittelemaan, meillä on monen monta kompastuskiveä erityisesti mestariluokkaan ajatellen, eikä se voittajaluokassa vaadittu peruutuskaan ole todellakaan kisavalmis. Sorayan kanssa haetaan vielä sitä yhteistä tekemistä, tempon yhteen sovittamista ja nimenomaan Sorsalle toimivia ohjauksia. Toki myös liikkeet tarvitsevat vielä lisää vahvistamista sekä varmuutta, ennen kuin voidaan edes ajatella kisaamista avoimessa luokassa.

Tänään sitten tein jotakin sellaista, mitä en ole tehnyt yli kolmeen vuoteen; kävin ohjatuissa tokotreeneissä! Jestas sentään.

Tokosäännötkin ovat muuttuneet tässä välissä, ja olin välillä ihan pihalla siitä, mitä minun pitäisi tehdä ja mihin pitäisikään kävellä tai pysähtyä. Ihmekään, jos koiratkin olivat aika ajoin hieman pöllämystyneitä minun yhtäkkisistä suunnanmuutoksistani ja töksähtelevästä ohjauksestani.

Täytyy silti sanoa, että Sirius olisi pientä hiomista ja ruudun opettelua vaille valmis avoimeen luokkaan. Aurinkoisella liikkeet kaipaavat lähinnä muistuttelua ja vahvistusta, noutokapulan pito on toki meille sellainen ikuisuusprojekti, koska kapulan voi kyllä noutaa mutta suuhun sitä ei voi oikein kädestä ottaa.

Toki molemmat kooikkerit kaipaavat rutiinia tokoon sekä ns. turnauskestävyyttä eli palkattomuutta. Mutta eivätköhän nuo mahdolliset tokostartit jää joka tapauksessa ensi vuodelle, joten tässä on aikaa harjoitella.

Soraya oli ihan superhieno. Sorsahan ei oikeasti osaa tokoa - sen kanssa on tehty agilitya, näyttelyhommia, vähän jälkeä, vähän rallytokoa. Onhan RT:ssä toki samoja elementtejä kuin tokossa, mutta myös paljon erilaista. Sorayan innokkuus tehdä hommia on jotain, mistä olen iloinen.

Toki silläkin on huonoja päiviä ja juoksut sekä valeraskaudet saavat sen mielialan heittämään voltteja hormoonien kanssa, mutta yleisesti ottaen Sorsa on aina ihan fiiliksissä päästessään tekemään jotakin. Ja niin se oli tänäänkin.

Sain palkattua sitä tosi intensiivisistä perusasennoista, hyvästä seuraamisesta, liikkestä maahanmenosta ja jopa liikkeestä seisomisesta! Sitähän Soraya ei oikeasti osaa, enkä ole sitä treenannut. Toki Sorsa osaa käskyt "seiso" (=näyttelyseisonta) ja "odota". Mutta tadaah, käskimerkillä ja sanalla "seis" Soraya pysähtyi nätisti paikoilleen seuruussa, ja minä ehdin ottaa kolme askelta eteenpäin ilman koiraa, ennen kuin edes tajusin palkata sen! Otettiin sitten pari toistoa, jossa palkka tuli heti yhden askeleen päässä, että Soraya saa palkan oikeasta toiminnasta heti eikä kohta.

Kaiken kaikkiaan ainakin tästä tokoilukerrasta jäi tosi hyvä fiilis. Toivottavasti se säilyy ja minäkin innostun edes alimpien luokkien verran kouluttamaan koiriani. Ylemmät luokan kirjaimellisesti pilkunviilauksineen jätään suosiolla muille, tokoa vakavammin harrastaville.
Intoa mihinkään SM-tasolle ei edes ole, mutta kyllähän se TK1 ja/tai TK2 tittelinä koiran nimen edessä on aika mukavaa katsottavaa. Ja jos se ei muusta kerro, niin siitä että koira on koulutettavissa, ja että minä itse osaan edes jotakin kouluttajana.

Lyhyt katsaus harrastussuunnitelmiin

Olen huomannut, että en tosiaan saa agilitysta enää oikein mitään irti. Siis henkisesti, mitään erikoisempaa iloa tai sellaista. Käyn edelleen viikkoryhmässä treenaamassa Sorayan kanssa, ja vedän omaa ryhmääni, mutta mitä lähemmäs kauden vaihtuminen tulee (heinäkuu), sitä vähemmän minua kiinnostaa koko agility.
Välillä tekisi mieli jättää treenien vetäminenkin välistä, mutta sitä en yksinkertaisesti kehtaa tehdä. Ryhmäläiset ovat kuitenkin maksaneet (seuralle, eivät minulle) siitä, että saavat harjoitella sellaisessa ryhmässä, jossa on kouluttaja. Enää yhdeksän kertaa agilitya, enää yhdeksän viikkoa siihen, että minulta loppuu aksa kokonaan, ja siirryn rallytokokouluttajaksi.

Hainkin rallytokoon kahta tai jopa kolmea paikkaa, riippuu kuinka uusia ryhmiä pystytään muodostamaan ja miten vanhoissa ryhmissä on tilaa. Sirius ja Aurinko pääsevät toivottavasti harjoittelemaan VOI/MES-ryhmässä, kun taas Sorayalle on takuuvarma paikka ALO/AVO-ryhmässä. 

Lisäksi olen siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut uusia kavereita. Sellaisia, jotka lähtevät mielellään treenaamaan rallytokoa tai perustottelevaisuutta muuallekin kuin LAUKAn tarjoamaan sisähalliin/ulkokaukaloon.
Tosin tässäkin asiassa on pieni taka-ajatus: ohjaan toisen kaverin koiraa ainakin yksissä rallytokokisoissa, ja toisten koiraa taas esitän parissa näyttelyssä. Minua käytetään selkeästi hyväksi! ...Vaikka on ne lainakoirat kyllä tosi ihania, ei haittaa yhtään.

 

Yritän kovasti saada rohkeutta ja varmuutta ilmoitta myös omat koirani rallytokokisoihin. Vieläkin mietin, että olenko minä valmis ja ovatko koirat valmiita. Tai no, uskon että Aurinko selvittää avoimen luokan ilman suurempia ongelmia. Siriuksen voittajaluokan startti aiheuttaa enemmän päänvaivaa. En todellakaan halua mennä keskeneräisen koiran kanssa kisaamaan!
RT-kouluttajamme oli tosin sitä mieltä, että voin ihan hyvin mennä Titiuun kanssa kisoihin. Että siellä sitten huomaa, kuinka jännitys vaikuttaa uusiin liikkeisiin, mitä pitää vielä harjoitella enemmän, ja mitkä liikkeet ovat jo hyvin hallussa.

Lisäksi ehdin vielä treenata kaikessa rauhassa kokonaiset 4 viikkoa, ja vahvistaa niitä heikkoja liikeitämme paremmiksi. Kaipaisin vain potkun persaukselle, että nyt kisoihin ja tuloksista viis! Siis en oikeasti halua ottaa osumaa takalistoon, tämä oli vertauskuvallinen lause.

Sen verran epävirallista tulospäivitystä, että kävin Siriuksen ja Aurinkoisen (sekä laina-aussi Lillin) kanssa match show'ssa torstaina. Lainakoiralle ei erikoisempaa tulosta, vaikka se esiintykin hienosti: punainen nauha ja kiitos-näkemiin.

Aurinko sen sijaan sai kehut tuomarilta siitä, kun se oli niin aurinkoinen ja tykkää ihan kaikesta. Pieneten aikuisten PUN 4. sija irtosi ihanuudelle ♥ Mutta Sirius, pappakoira: SIN VET1 BIS8 (10 lkoiran joukosta). Siriuksesta oli ihan hirveän hauskaa päästä tekemään minun kanssani jotakin ihan kahdestaan, ja se näkyi myös ulospäin.

Huomenna on sitten Sorayan vuoro esiintyä ihan virallisessa näyttelyssä, jonne tuli viime hetken tuomarinmuutos, joten tulokset voivat olla mitä tahansa (toivottavasti nyt ei HYL tai EVA). Se nähdään sitten huomenna.
Sorsa on sentään juuri pesty, föönattu ja harjattu, kynnet leikattu sekä lihakset venytelty pariin otteeseen tällä viikolla. Kotihieronnasta on jo yli viikko, mutta jospa tuo venyttely on pitänyt pahimmat kireydet poissa.

Huomenna voin sitten jännittää. Onneksi Anna ja ihanan iloinen Haades -veli tulevat mukaan.

Tuumailua ja taukojumppaa

En ole vieläkään ihan sisäistänyt sitä, että rallytokoa pitäisi treenata ehkä useammin kuin kerran viikossa. Ajattelen, että kun ohjatut ryhmäharkat on viikoittain, niin se riittää - ei muuten pidä paikkaansa. Olen vaan niin toivottoman jämähtänyt vasempaan puoleen, etten osaa tehdä mitään oikealla puolella. Koirien seuraaminen ja perusasennot ovat oikealla ihan surkeat. Puolenvaihto sujuu hienosti kumpaan suuntaan tahansa, mutta siihen se jääkin.
Voi olla, että rallyn voittajaluokka jää ensi vuoteen tällä menolla. Minulta menee hermot itseni kanssa, kun en osaa opastaa koiria niin, että ne ymmärtäisivät mitä niiltä haluan. Olen ihan lukossa koko rallytokon suhteen, ajatus ei kulje yhtään enkä keksi mitään keinoja minkään liikkeen opettamiseen.
Sen sijaan opetan Sorayaa pujottelemaan jalkojen välistä, Auria tuomaan minulle erinäisiä tavaroita ja Siriusta jumppaamaan myös murtunutta etujalkaansa. Ei paljon rallytokouraa edistä moiset hommat.

Haaveilen mejän harrastamisesta, mutta talvi päätti saapua lumen muodossa vasta nyt, joten verijäljen veto metsikköön saa odotella sulaa maata ja lämpimämpiä päiviä. Sorkkakin pitäisi hankkia, sekä tietysti verta ja muut välineet. Joku treenikaverikin olisi mukava saada, ettei itsekseen tarvitse pöheiköissä rämpiä.

Lisäksi olen yrittänyt opetella ottaa tavaksi venytellä koirat edes pari kertaa viikossa. Nyt tämä suunnitelma onkin toteutunut jo hurjat 3 viikkoa ihan hyvin. Sirius ei oikein osaa rentoutua venyttelyssä (eikä hieronnassa, ei ole ikinä osannut vaikkei kovin jumissa olisikaan), se vain odottaa sitä hetkeä kun minä sanon vapautuskäskyn ("no niin") ja ponnahtaa seisomaan heti. Aurinko ja Soraya sen sijaan saattavat jopa sulkea silmänsä, mikäli jokin kohta ei ole erityisen jumissa.
En tiedä, ovatko koirat muuttuneet näin lyhyessä ajassa yhtään vetreämmiksi. Aurinko on vähän piristynyt (voi johtua myös valeraskauden oireista), mutta muuten taitavat olla yhtä lihaskireitä kuin ennenkin. Soraya kävi juuri jäsenkorjaajalla, Aurinkoisella on ylihuomenna osteopaattinen hoito ja maaliskuun loppuun olen varannut kaikille jäsenkorjausajan. 

Kotona olen treenannut lähinnä tasapainotyynyllä sekä istu-seiso-maahan -vaihtoja. Lisäksi tietysti tämä perussyvälihasharjoitus, eli ristikkäisten jalkojen nostaminen ja muutaman sekunnin pito. Yksinkertainen liike, mutta kyllä koiria silti huojuttaa ja selkeästi joutuvat tekemään lihaksillaan töitä pysyäkseen tasapainossa.

Mitähän seuraavaksi keksisin, mielelläni hoitaisin itse koiriani niin paljon kuin vain pystyn (kunhan taas pääsen siitä alkuahdistuksesta ja koirien jatkuvasta kyttäämisestä eroon).

Siinä missä Aurinko ja Sirius ovat päässeet hallille rallyilemaan, Sorsa on päässyt aksaamaan. Mikäli tauon jälkeen enää jatketaan agilitya Sorayan kanssa, voin videoilta katsoa mitä se oikeastaan osaakaan ja mitä ei. Tai sitten vain katsella, että on joskus harrasteltu tätäkin lajia, vaikkei enää agiradalle mentäisikään. 

A Design for Life

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, miltä minun päässäni tuntuu, ja mitä kaikkia ajatuksia yksi koiraharrastus (agility) voi aiheuttaa. 

Olen edelleen pyöritellyt asiaa päässäni monen monta kertaa, ja alkanut tulla siihen tulokseen, että jätän agilityn kokonaan ainakin toistaiseksi. Minulla on ryhmäpaikka sekä koulutettava ryhmä kesäkuun loppuun asti. Kummastakaan en aio luistaa; teen Sorayan kanssa jotain helppoa aksaa kauden loppuun, ja koulutan oman ryhmäni sovitusti kesäkuun viimeiselle viikolle asti. Sitten riittää.

Ehkä jatkan agilitya ensi vuonna, kun Soraya on ensin terveystutkittu ja mahdollisesti (sekä toivottavasti) terveeksi todettu.
Tällä hetkellä agility vaan ottaa enemmän kuin antaa. Minä huolestun ja huolehdin, ahdistun ja pelkään. Välillä treenaaminen on hauskaa ja onnistumisiakin tulee, mutta millä hinnalla? Sillä että minulla ei ole hyvä olla, koska ajattelen koko ajan sitä, mikä Sorayassa voi olla jo nyt rikki ja mikä siinä voi vielä mennä rikki.

Osasyynä agilityn tauolle laittamiseen on Sorayan lihasjumit, jotka keskittyvät erityisesti takareisiin ja lanneosaan. Jostainhan nekin ovat peräisin, vaikka tuskin ne ovat pelkästään agilitysta tulleet. Sorsa vain on sellainen nollasta sataan -koira, joka kiihdyttää yhtäkkiä ja pysähtyy aivan yhtä nopeasti.
Soraya ei ole ontunut mitään, eikä osoittanut kipua (aristusta kylläkin, kun lihasta hieroo tai venyttää). Lihasjäykkyyden huomaa takajalkojen rajoittuneena liikkeenä (liike on puhdas, mutta siitä puuttuu ”potku” ja pituus), sekä tietysti hieroessa ja venyteltäessä. Takajalan venyttäminen eteenpäin kohti etujalkaa (eli juurikin takareiden venytys) on Sorayasta inhottavaa, koska molemmat takareidet ovat todella jumissa. Tämä tietysti heijastuu myös lantioon, kun selkälihakset eivät pääset venymään ravissa koska takaliike ei ole ”normaalin” pituinen, ja sitten taas etuosa joutuu enemmän töihin, jolloin myös etuosan lihaksisto tulee kireäksi.

Sorayalle onkin nyt varattu hieronta (ihan koulutetulla hierojalla), ja tarpeen tullen voin käyttää sitä myös osteopaatilla. Fysioterapiakaan ei ole poissuljettu, mikäli hieroja tai osteopaatti sitä suosittelevat. Olen myös ajatellut uimista treenausmuotona, täällä Jyväskylässä kun on mahdollisuus käyttää koirauimalan palveluita. Se on vielä kuitenkin vielä kysymysmerkillä varustettu asia, koska en tiedä ajanvaraustilannetta enkä sitä, kuinka usein uimassa sitten tulisi käydä ja kannattaako kooikkereita vielä edes lähteä uittamaan, mikäli Sorsan lihaksisto on pahastikin jumissa.

Täytyy nyt kirjoittaa ihan omalle itselleni vielä muistutukseksi sellainen asia, etten osallistu vähään aikaan minkäänlaiselle ”koiranhuolto/-hoito” -kurssille. Perjantaina on viimeinen kerta koirahierontakurssia, ja vaikka olen oppinutkin jotain uutta ja kurssin vetäjä osaa asiansa, minun psyykeeni ei kestä sitä.
Olen huomannut kurssin saaneen minut tuijottamaan koiriani entistä enemmän, analysoimaan niiden jokaista askelta, istumis/makaamis/seisomisasentoa, jalan kirputusta, hännän heilautusta, lihaksen nykäisyä.
Pahimmillaan olen takuuvarma siitä, että koirillani on spondyloosi, vähintään LTV3 ja LTV4 yhtä aikaa, Ö-lonkat, sekä kaikki mahdolliset ja mahdottomat luusto- ja nivelsairaudet mitä maa päällään kantaa aina välilevytyrästä patellaluksaatioon. Kaikki ihan vain siitä syystä, että niillä nyt on lihaksia jumissa eri puolilta kroppaa. 

Minä itse saan olla fyysisesti kipeä ihan mistä vain, enkä välitä siitä juurikaan. Otan vähän tulehduskipulääkettä ja ehkä lihasrelaksantin, venyttelen ja sitten taas mennään. Vaikka välillä kaikki ylä- ja keskiselän lihakset ovat aivan jumissa ja jopa kramppaavat niin paljon, etten saa vedettyä henkeä vaan joudun hengittämään pinnallisesti keuhkojen yläosalla, ja minua itkettää kun kipu on niin jäätävää, en ole käynyt kahteen vuoteen missään hoidoissa. Ehkä pitäisi, mutta kun ne hoidot maksavat.
En vain osaa välittää omasta fyysisestä hyvinvoinnistani niin paljoa kuin koirien. Minä pärjään kyllä vähemmälläkin, kunhan koirat voivat hyvin (ja haluaisin tarjota niille enemmän ja parasta, mutta se on taas rahasta kiinni. Ehkä joskus pystyn siihen).

Kaiken lisäksi koen syyllisyyttä siitä, että koirani ovat kipeitä tai jumissa tai että niissä ylipäätään on jotakin fyysistä vikaa, olipa se vika sitten iso tai pieni. Minä koen olevani niistä vastuussa.
Tiedän, etten voi pitää koiriani pumpuliin ja kuplamuoviin käärittyinä jättimäisessä muovijuoksupallossa, vaikka kuinka haluaisin. Välillä teen varmasti niiden kanssa liikaa ja väärin. 

Mitä tästä eteenpäin? Rallytokoa ja näyttelyitä. Ajattelin myös alkaa harrastaa mejää aktiivisemmin – nyt kun asun maaseudulla, niin metsiäkin on helpommin saatavilla. Ja uskokaa tai älkää, harkitsin myös jonkinlaisessa mielenhäiriössä tokoa uudelleen. Harkitsen vähän edelleen.

Onneksi näille tuntuu olevan aivan sama, että mitä
niiden kanssa harrastetaan, kunhan ne pääsevät
vaan mun viereen sohvalle. Ihanat rakkaat ♥

Hormoneita ja hoitoa

Minä olen taas vellonut liikaa omissa ajatuksissani, enkä ole pystynyt keskittymään niinkin vaikeaa tehtävään kuin kirjoittamiseen, ja blogin päivitys on jäänyt unohduksiin...

Aloitetaan vaikka tästä:

Maailman rakkain päivänpaisteeni Aurinko täytti 6 vuotta viikko sitten (eli 9. tammikuuta)!

Auri sai kakkua (kuten muutkin koirat) sekä erikoisherkkuluun, kynttilää puhaltaessa minä toivoin mamman kullalle vain parasta

Ja koska Aurilla on juoksut, Sirius pääsi rouvakoiran puolesta käymään osteopaattisessa hoidossa. Se taisi tehdä pappakoiralle aika hyvää, jumeja löytyi erityisesti lantion ja alaselän alueelta, mutta hyvin Sirius hoitoon reagoi. Seuraavan kerran mennään sitten varmaan useamman koiran voimin vastaanotolle, vaikka ajat menevät ainakin maaliskuulle.

Onneksi osaan itse hieroa (ja käyn tällä hetkellä myös koirahierontakurssilla), joten ainakin jonkinlaista hoitoa koirat saavat myös kotona.

Kaikki koirat on myös rokotettu seuraavien 3 vuoden varalle. Siriukselle on varattu hammaskivenpoisto sekä mahdollinen hampaanpoisto (P4 -poskihammas on lohjennut). Aurinko tyrkyttää edelleen itseään kaikille mahdollisille nelijalkaisille.

Soraya otti äidistään mallia, ja aloitti toiset juoksunsa pidettyään päivällee 6kk väliä.Olisin kovasti toivonut, että Sorsan juoksuväli olisi ollut sen 8 kuukautta, mutta ei tietenkään. Saan nyt nauttia puolen vuoden välein veritipoista lattialla, punapöksyisestä koirasta ja sitä seuraavasta valeraskaudesta.

Aurinko ehtii ehkä tekemään toiset juoksut, mutta tarkoitus on steriloida Auri ensi talvena. Päästään koko lauman paljon vähemmällä, kun on yksi hormonihöyryinen hirviö vähemmän - mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kohta meille kuitenkin tulee puolivahingossa neljäs koira... Ei kiitos, ainakaan ennen kuin Soraya on oikeasti aikuinen koira.

Juoksut tietysti tarkoittavat sitä, että olen vielä ainakin viikon poissa treeneistä, ehkä kaksikin. Ei oikeastaan edes harmita. Olen ihan tyytyväinen, kun saan olla illat rauhassa kotona ja tehdä ihan omia juttuja. Tosin nyt viikonloput ovat olleet niin täynnä kaikenlaista ohjelmaa, että arkena olen ollut erittäin tyytyväinen saadessani olla ilman ylimääräistä seuraa.
Sama meno jatkuu edelleen, ensi viikonloppunakin on tulossa lisää vieraita käymään, ja lähden vielä Kiva Koirakansalainen -testiin Siriuksen sekä Aurinkoisen kanssa. Toivottavasti molemmat saavat todistukset kauniista käytöksestään. Soraya sen sijaan ei varmasti edes läpäisisi tuota testiä, koska se ei osaa kulkea hihnassa vetämättä. Hienosti olen pentuni opettanut (PS. olen ihan oikeasti tosi laiska) :D

Meillä on nyt myös kisataukoa luultavasti (ja toivottavasti) ainakin pari kuukautta, mahdollisesti pidempäänkin. Soraya käy parissa näyttelyssä maaliskuussa, mutta sen pidemmälle en ole ajatellut. Siriuksen kanssa voittajaluokan korkkaaminen rallytokossa saa vielä odottaa ainakin kesään asti, koska kävin taas toteamassa treeneissä, että minä en osaa itse suorittaa kylttejä oikein. Tosin myönnettäköön, että aivoni eivät olleet kaikken terävimmillään, sillä treenejä edeltävä ilta oli mennyt vähän pitkäksi, koska siskoni oli kylässä 3 litran viinitonkan kanssa...

Aurin kanssa katsellaan rauhassa seuraavaa rallytokokisaa, josta voitaisiin yrittää saada RTK2-koulutustunnus. Uskon koiran kyllä pystyvän siihen, mikäli minä itse en vain mokaa mitään radall - mikä ei ole kyllä ihan taattua.

Vuoden viimeinen

Joulun kolme päivää menivät ihanan rauhallisissa merkeissä vanhempieni kotona. Koirat nauttivat olostaan sydämensä kyllyydestä, kuten myös minä itse. Edes muutamana päivänä ei tarvinnut ajatella mitään muuta, kuin joulua ja sen luomaa tunnelmaa

Vuotta 2016 on 365 päivää takana. Tänään täyttyy 366. päivä. 

En ole ennenkään tehnyt lupauksia, tavoitteita tai listoja siitä, mitä minä aion tehdä joko itselleni tai koirieni kanssa, enkä tee sitä nytkään. 

Suunnitelmat eivät kuitenkaan pysy samoina, lupaukset ja tavoitteet romuttuvat syystä mistä tahansa - jotka vielä usein ovat täysin minusta riippumattomia. En jaksa enkä halua ajatella mitään pitkän ajan tavoitteita. Mennään sillä, mitä meillä on tänään. Huomenna kaikki voi mennä taas uusiksi, hyvällä tai huonolla tavalla.

Vuosi 2016 ei ole ollut hyvä vuosi. Toki siinä on ollut hyviäkin asioita, mutta paljon enemmän niitä huonoja. Jos voisin, poistaisin tämän vuoden muististani.

En toivo ensi vuodelta mitään, enkä usko että se välttämättä on tätä vuotta parempi. Ehkä minä vain olen paremmin varustautunut vastoinkäymisten varalta, tai ainakin pystyn käsittelemään niitä hieman paremmin kuin tänä vuonna.

Mutta pääsen sentään aloittamaan uuden vuoden puremasta vihdoin-ja-viimein parantuneella kädellä! Lisäksi sain ryhmäpaikan kevätkaudelle rallytokoon, jossa käyn vuoroviikoin treenaamassa Siriuksen ja Aurinkoisen kanssa. Sorayan kanssa jatketaan edelleen agilitya.

Aurille tosin tulee heti ainakin 3 viikon tauko rallytokotreeneihin, koska rouvakoira aloitti juoksut. Nyt se makaa närkästyneen näköisenä pedillään punaisissa pöksyissään. Saa nähdä, kuinka käy tärppipäivien aikaan ja saadaanko laitettua alulle pieniä koiraitiöitä. Jotain odotettavaa (jännitettävää, ahdistuttavaa, itkettävää) tulevallekin vuodelle!

Loppuun vielä tämän vuoden viimeiset agilitytreenit Sorayan kanssa, kyllä se on vaan hieno tyttö ♥

Sorayan agilitya (=sorsaksaa)

Välillä tulee vieläkin sellainen olo agilityssa, että etenenkö liian nopeasti Sorayan kanssa? Vaadinko siltä liikaa, rasitanko sitä liikaa? Kestääkö se? Entäs jos se menee rikki nimenomaan agilityn takia?
Yritän tehdä asiat niin, että Soraya ei rasittuisi liikaa. Että sen paino olisi sopiva, ruokinta, lisäravinteet ja nesteytys kunnossa. Teen huolellisen alku- ja loppulämmittelyt. Kerran viikossa tai kahdessa koirilla on vapaapäivä liikunnasta (emme käy edes lenkillä, sen verran että tekevät tarpeensa), jolloin hieron ne niin hyvin kuin vain itse osaan. Ne saavat rentoutua ja levätä.
Koirani ovat paljon irti lenkeillä, se on niille parasta liikuntaa. Maasto vaihtelee hiekkatiestä asfalttiin, peltoon, niittyyn ja metsään. Kesäisin tehdään välillä pidempi lenkki, jossa koirat pääsevät myös uimaan. Joskus teen niiden kanssa erillistä lihas- tai tekniikkajumppaa (erilaiset tasapaino- tai kropanhallintatemput, tasapainotyyny- ja lauta, dobopallo). Kai sitä enemmänkin voisi tehdä, ainakin sellainen olo tulee.

En tee kontakteja osana rataa Sorayan kanssa. Se ei edes oikeastaan osaa kontakteja. Keinua se on tehnyt matalimmillaan pari kertaa, samoin A-estettä. Puomia on ravattu muutaman kerran enemmän. Mutta ei se niitä osaa, kontakteja varsinkaan. Mietin, missä vaiheessa rupeaisin treenaamaan niitä enemmän tosissani. Ehkä sitten, kun olen opettanut Sorayan juoksemaan matolla "täysillä". Haluaisin opettaa Sorayalle juoksukontaktit puomille ja A:lle.
Pujottelua en ole edes ajatellut opettaa vielä. Se jää ensi syksyyn. En ole vielä edes päättänyt, että millä metodilla opetan Sorsalle kepit. LAUKAlta löytyy niin ohjurit, verkot, kuja- kuin vinokepitkin. Sen tiedän, että verkkoihin ja ohjureihin ei kovin vähällä koske. Ne eivät vain ole minun juttunut. Todennäköisin vaihtoehto on kujakepit, mutta Soraya saa "itse päättää" kunhan se on ensin terveystutkittu. Vasta sitten rupean tekemään sen kanssa pujottelua, joka on kuitenkin koiran rangalle mahdollisesti vaativin yksittäinen este (hyppyjen kiertoja ja muita niissä tapahtuvia tärähdyksiä sekä vääntöjä en nyt laske tähän mukaan).

Välillä on hirveää olla näin vainoharhainen ja ahdistunut. Jos voisin, pitäisin koirani pumpulissa ja tutkisin niistä viikoittain kaiken mahdollisen, ettei niitä vaan vaivaa mikään. Mutta valitettavasti se ei ole mahdollista missään määrin. On vaan opeteltava tekemään parhaansa ja sitten yritettävä rauhoittua. En voi hallita kaikkea, vaikka kuinka sitä haluaisin.

Sitten sitä Sorayan aksaa ihan käytännössä:

Sorsaksaa 24.10.2016

Sorsaksaa 14.11.2016

Sorsaksaa 21.11.2016

Sorsaksaa 28.11.2016

Kahden viikon agilityt jäivät kuvauksissa välistä, koska emme olleet edes paikalla (marraskuun kaksi ensimmäistä maanantaita). Mutta tuolta se meno tällä hetkellä näyttää. Pitäisi varmaan tehdä useammin vähän helpompia ratoja, että Soraya kokisi enemmän onnistumisia, että sen vauhti ja into pysyisivät noin mahtavina. Minulle itselleni on vain haasteellista ikään kuin palata taaksepäin harjoittelussa, kun Aurinkoisen ja Siriuksen kanssa olin agilityssa jo niin pitkällä.
Pitäisi vaan löytää itsestään se luottamus ja rentous tekemiseen. Siihen, että aina asiat eivät mene niin kuin on toivonut, mutta että silti on asioita joissa on vaikka mitä hyvää. Ilo ja onni niistä pienistäkin hetkistä, jolloin asiat ovat hyvin.

AA -kirjoitus: ahdistuksesta agilityyn

Minä kuulun niiihin ihmisiin, jotka vähättelevät omia oireitaan kun taas lemmikkiä (minun tilanteessani koiraa) ollaan heti viemässä pienenkin muutoksen takia eläinlääkäriin. Kaiken päälle olen vielä sitä ihmistyyppiä, joka ahdistuu kaikesta, stressaa valmiiksi jo etukäteen ja ajattelee aina pahimpia vaihtoehtoja.

Suoraan sanottuna, pelkään luopumista. Varsinkin ennenaikaista luopumista. Siksi kai olen niin hysteerinen Aurin kanssa tällä hetkellä. Välilevytyrä, välilevyn rappeuma, spondyloosi, selkäkasvain... Olen käynyt varmasti kaikki vaihtoehdot päässäni läpi, ja minä hullu vielä etsin niistä kaikista lisää tietoa: oireita, diagnooseja, hoitokeinoja.

Hetkittäin minä muista jo saaneeni diagnoosin, jonka mukaan Aurinkoa hoidetaan. Sitten taas tuijotan tuota koiraa, löydän (löydänkö oikeasti?) joitain uusia tai erilaisia oireita, ja uusi ahdistuneisuuskohtaus on valmis. 

Pahinta on se, kun tuntuu ettei oma kroppa enää kestä menossa mukana. Päässä on tuhat ja yksi ajatusta, joista mistään ei saa kiinni. Ne ovat kuin yöllä kahdeksankaistaisella moottoritiellä ylinopeutta ajavia autoja, jotka jättävät jälkeensä vain sumeita valoviivoja.

Tuntuu kuin kallon alla olisi jäävettä. Se tuntuu kummalliselta, kylmyys tulee aaltoina  kallonpohjasta aina otsalle asti. Toisinaan tulee sellainen olo kuin pyörryttäisi, maailma ei keinu mihinkään mutta kaikesta tulee silmissä epätarkkaa. Korvat saattavat mennä lukkoon tai ne alkavat humista.

Rintakehää ympäröi metallinen, leveä vanne. Siltä se ainakin tuntuu. Toisinaan se puristaa niin lujasti, että henki ei meinaa kulkea. Hengitän pinnallisesti keuhkojen yläosalla. Sydän tuntuu hakkaavan rintalastaa vasten niin kovaa, että sykkeen voisi melkein nähdä ihon läpi. Sitten taas tulee se tunne kuin sydän jäätyisi; se on kylmä, aivan kohmeessa, hyinen. Niin kova jää, ettei sydän voi enää liikkua.

Lihakset saattavat krampata ja mennä lukkoon, kädet tärisevät, ja minun on vuoroin kuuma, vuoroin kylmä. Olen todella levoton, en voi olla paikollani tai  minun on ainakin pakko päästä tekemään jotakin käsilläni. Puren huomaamattani hampaita niin lujaa yhteen, että leukalihaksiini alkaa sattua. Yskin niin kauan kunnes minulle tulee oksennusrefleksi (mutten kuitenkaan oksenna).

Puhe on nopeaa ja ajoittain sekavaa, välillä taas kaikki tuntuu hidastetulta enkä meinaa saada sanoja ulos suustani, ihan kuin ne jäisivät kurkkuun kiinni. Änkytän, unohtelen sanoja, en saa ajatuksestani kiinni että voisin sanoa sen, mitä haluan.
Nukahtaminen on vaikeaa. Rauhoittuminen on vaikeaa. Keskittyminen on vaikeaa. Tunteiden käsittely on vaikeaa, jos ainoat tunteet, joista saan kiinni ovat ahdistuneisuus ja pelko. Sekä epätietoisuus siitä, mistä kaikki johtuu, mitä tulee tapahtumaan ja onko mitään, mitä minä olisin voinut tehdä toisin.

Tämä kuvaa ajatuksia pääni sisällä melko hyvin.

Kaiken lisäksi agility aiheuttaa minulle nykyään samanlaisen olon. Olen alkanut pelkäämään sitä lajia. Harrastelen sitä kyllä Sorayan kanssa, mutta yritän olla todella varovainen ja edetä kaikessa rauhassa. Pelkään rikkovani koirani (taas).

Olen nähnyt niin monta videota ja lukenut niin monta kirjoitusta siitä, kuinka koirat ovat menneet syystä tai toisesta jostakin kohdasta rikki tehdessään agilitya. Niin on todennäköisesti Aurinkoisenkin kohdalla - tai ainakaan tiukat käännökset ja hypyt, kiihdytykset ja äkkijarrutukset eivät ole tehneet kerran rikkoutuneelle (discospondyliitti, osa 1 vuonna 2013) selälle todellakaan hyvää. Nyt vain sille tuli kuukausi sitten lopullinen stoppi vastaan, Aurin selkä ei enää kestänyt vaan koira alkoi oireilla todenteolla, ja nyt ollaan taas sydän syrjällään toipumisen kanssa.

Siksi mietin, ettei mikään laji ole sen arvoista, että haluaisin rikkoa oman, rakkaan koirani. Tiedän olevani jokseenkin hysteerinen ja varmaan myös ylivarovainen tiettyjen asioiden kanssa, mutta siinä piilee myös totuutta. 

Agility ei ole kehittynyt sitä mukaa, mitä sen suosio on kasvanut. Nopeudet nousevat, estekorkeudet ovat erityisesti makseilla suorastaan hurjia, ja kaikenlaisista käännöksistä, keppikulmista ja kontakteille nousuista on tehty entistä haastavampia. Agility vaatii todellakin erinomaista fysiikkaa koiralta, niin luiden, lihasten kuin niveltenkin osalta. Hyvä esteosaaminen, ohjaaja ja lihashuolto auttaa paljon, sekä mahdollisesti ennaltaehkäisee ongelmia.

Silti onnettomuuksia tapahtuu. Silti koiria menee rikki. Ihmisiä myös, mutta ihmisellä on ollut vapaus valita harrastavansa agilitya - koiralla ei. Olkoonkin, että osa koirista nauttii agilitysta, mutta ne voisivat nauttia yhtä paljon myös vaikka canicrossista tai koiratanssista. Todennäköisesti koira nauttii niistä asioista, joista se saa palkkaa ja joita se pääsee tekemään yhdessä omistajansa kanssa.

Oli harrastuslaji mikä tahansa, se on kuitenkin aina koiranomistajan päätös. Jos koira ei "syty" johonkin lajiin tai sen fysiikka ei kestä jotakin lajia, omistaja voi vaihtaa harrastusta sen kanssa. Mutta jälleen omistaja valitsee myös uuden lajin, koska koiralle on aivan yhdentekevää, kisaako se jossakin virallisessa lajissa MM-tasolla ja saa titteleitä nimensä eteen, vai haisteleeko se metsässä männynkäpyjä kun omistaja kuvaa oravia. 

Ihminen haluaa koiralleen titteleitä, ihminen haluaa menestystä, ihminen haluaa näyttää muille osaavansa kouluttaa, ohjata, kasvattaa ja esittää koiraansa. Koira vain on. Se luultavasti haluaa vain tehdä asioita omistajansa kanssa, juosta, leikkiä, syödä ja elää hetkessä. 

Me vaadimme koiriltamme kummallisia asioita. Silti nuo hyväntahtoiset, opportunistiset koiraeläimet mukautuvat meidän tahtoomme ja haluavat miellyttää meitä.

Olisiko se siis liikaa vaadittu, jos omistaja kuuntelisi myös hetken koiraansa ja tekisi välillä asioita, joita koira haluaa tehdä ilman omistajansa aloitetta? Kuten vaikka haistella vartin verran niitä männynkäpyjä, koska se vain on yksikertaisesti koirasta niin mielettömän mielenkiintoista?

Viime viikon sisältö

Huomasin muuten, että minulta on jäänyt yhdet tulokset kokonaan tänne kirjoittamatta. Kävin siis LAUKAn rallytokokisoissa 11. syyskuuta, tuomarina Minna Hillebrand: Sirius AVO HYV 92p ja 2.sija, Aurinko AVO HYV 88. Täältä saatiin Siriuksen toinen AVO-tulos, ja Aurille ensimmäinen.

Nämä kisat olivat siis päivää ennen kuin Aurinko alkoi oireilla todenteolla. Olihan se vaisu kisoissakin, varsinkin alkuun, mutta ajatttelin sen johtuneen siitä, että Joensuun RT-kisoissa paineistin tuota koiraa. Totuus taitaakin olla aivan toinen, eli Auri oli tuolloin tulehdustilassa ja todennäköisesti myös kipuinen.

Voin kertoa, että harmittaa kun en itse omistaja tajunnut koiran olevan huonovointinen. Itsesyytösten määrä on ollut jotakin mittaamatonta kahden viimeisen viikon aikana.

Tällä hetkellä Aurinko voi ihan hyvin, ainakin paremmin kuin viikko sitten. Se ravistelee, venyttelee etuosaansa, raapii korvaansa takajalallaan, ravaa reippaasti hihnassa, haistelee ja muutenkin reagoi ympäristöönsä enemmän positiivisesti. Häntä on jo aika lailla normaali, mutta takaosaa Auri ei venytä. Se kuitenkin nukkuu molemmilla kyljillään, eli pystyy vaihtamaan asentoa ongelmitta.

Toissaviikolla Aurinko vain ahdistui kaikesta muutoksesta ympärillään, peläten todennäköisesti kipua. Auri on alkanut itse taas hakea minuun kontaktia ja pyytää päästä tekemään asioita. Nyt olenkin tehnyt sen kanssa pienissä osissa ja hyvin rauhallisesti NoseWork -alkeita. Laitan videon tännekin jos-ja-kun edistymme haisteluhommissa.

Viimeisen Tramalin neljännesosan annoin eilen illalla, nyt sitten mennään pelkästään antibiootilla ja tulehduskipulääkkeellä.

Siriuksen kanssa pitäisi tehdä lisää seuraamistreeniä oikealla puolella, ja opettaa lisää takapään käyttöä. Vielä ei ole tuloksia havaittavissa, mutta eihän tässä ole treenattukaan kuin pari kertaa. Sorayan kanssa pelkästään vasemmalla puolella seuraaminen on hankalaa, sen opettaminen tuottaa minulle harmaita hiuksia. Kuinka ihmeessä opetin joskus Milon, Siriuksen ja Aurin seuraamaan? Miksi en enää osaa opettaa Sorayaa? Perusasentoakaan se ei osaa, mutta istuu ja menee maahan sentään. Liikkestä maahanmeno onkin Sorayan bravuuri.

Mutta en nyt jaksaisi ottaa "turhaa" stressiä siitä, mitä minun 10kk vanha koirani osaa ja ei osaa. Varsinkaan kun kyseessä ei ole sille mikään elintärkeä käsky (kuten "irti", "tänne" tai "odota"). Ehtii sitä myöhemminki.

Agilityssa Soraya on edistynyt hieman paremmin, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Ehkä olen myös itse agilityn suhteen varmempi kouluttaja, joka taas heijastuu myös koiraan.  Mitään erikoista emme ole vielä ottaneet, emmekä ota niin kauan kuin minulla on siihen sananvalta. Kepit ja kisakorkuiset kontaktit voivat odottaa sitä, että Soraya on täysikasvuinen.

Kun vain osaisin rentoutua ja jaksaa odottaa, että mitä tuleman pitää, enkä ahdistua etukäteen aina kaikesta. Minkä sitä perusluonteelleen mahtaa? Edelleen stressaan joka päivä Aurin terveydestä kaiken muun stressin ohessa. Onneksi tilanne on sentään mennyt edes vähän parempaan suuntaan.

Ratapiirroksia ja rasitusta oman pään sisällä

Tässä postauksessa päätin vain yksinkertaisesti jakaa ne ratapiirrokset, joita ollaan harjoiteltu maanantaisin Aki-koutsin valvovien silmien alla. Osa treeniradoista on mennyt hyvin, osa erittäin hyvin. Jotain uuttakin olen oppinut, vaikka osa ohjaustekniikoista (kuten jaakotus) on minulle yllättävän vaikeita.
Kiva kuitenkin nähdä, että Aurinko osaa vaikka mitä. Aki onkin usein näyttänyt Aurin kanssa, kuinka jokin minulle hankala ohjauskuvio tulisi tehdä. Se on katkeran kaunista katsoa, kuinka oma koira ohjautuu niin hienosti osaavan, vieraan ihmisen kanssa.

Monen monta kertaa olenkin sanonut, että jos Aurinkoisella olisi agilityssa osaavampi ohjaaja, se olisi varmasti jo agility/hyppyvalio. Siinä on potentiaalia, vauhtia, iloa ja intoa, se kestää toistoja ja haluaa miellyttää, se lähtee todella harvoin lapasesta ja antaa ohjaajan pieniä virheitä anteeksi.
Valitettavasti Aurinko EI kestä sitä, että minä jännitän kisoissa kuollakseni. Se hidastelee, ravailee, ei kuuntele, mielestelee minua, eikä tee agilitya treeneissä nähtävällä riemulla ja nopeudella. Sitä ne treenikaveritkin sanovat, että kuin olisi kaksi eri koiraa kisoissa ja treeneissä. Sama koskee tietysti minua - kuin olisin kaksi eri ihmistä.
Hävettää, harmittaa, ärsyttää, vituttaa, itkettää, raivostuttaa, tekee katkeraksi. Se epäonnistumisen tunne kerta toisensa jälkeen, kun kisat kaatuvat vain ja ainoastaan minun jännitykseeni ja sen takia muuttuneeseen käytökseeni. Kun Aurinko voisi antaa ja olla niin paljon enemmän, mutta minä pidättelen sitä, estän koiran menestymisen.
Voin kertoa, että tällainen ei todellakaan tee hyvää itsetunnolle eikä motivaatiolle. En tiedä, mitä mantroja minun pitäisi lukea, etten jännittäisi kilpailemista. Mistään neuvoista, mitä olen saanut, ei ole ollut apua. Toinen vaihtoehto olisi kokeilla vetää kourallinen rauhoittavia ennen rataantutustumista. Mitähän siitäkin tulisi.

Joka tapauksessa, elokuun ratapiirrokset alla. Yhden treenikerran sijaistin minä, joten silloin en yllättäen itse päässyt treenaamaan, ja yhden kerran pilasi rankkasade-ukkosrintama. Kiitos vaan. Onneksi kohta päästään halliin.

Rata 08.08.2016

Rata 22.08.2016

Rata 29.08.2016

Siriuskin on päässyt tekemään näitä ratoja 1-2 kierrosta minikorkeuksilla, ihan vain huvin vuoksi. Vaikka pyöreät vuodet lähestyvät vauhdilla, jatketaan agilityn harrastelua Siriuksen kanssa niin pitkään, kuin se vain itse jaksaa ja haluaa.

Sorayan kanssa harjoitellaan helppoja ohjauskuvioita muuri-hyppy-putki-esteillä, pikkuhiljaa voisin alkaa opettamaan myös rengasta ja pituutta. Ajatuksena on myös opettaa Sorayalle irtoaminen eteenpäin suoralla linjalla, sen kouluttaminen on jäänyt aina jotekin roikkumaan edellisten agilitykoirien kanssa.

On vaikeaa sanoa, mitä Sorayasta vielä tulee vai tuleeko siitä mitään. Vähän yli 9kk vanha koira on vielä aivan kesken kaikilta osin, eikä terveystuloksiakaan kannata tehdä vielä vuoteen. Siihen asti siis tehdään rauhassa ja koiraa säästellen, opetellaan perusasioita koiraa vähemmän kuluttavilla esteillä ja jätetään vaikeat hommat siihen hetkeen, kun Soraya on terveystutkittu ja (toivottavasti) terveeksi todettu.

Välillä meinaa tulla itsellekin kiire koirankoulutuksessa, mutta onneksi yleensä joku sanoo, että hidasta vähän. Anna junnukoiran olla vielä pentu, ehtii sitä myöhemminkin kouluttaa eri lajeihin. Mikä on tullut itsekin todistettua jo 3 koiran kohdalla, että kyllä se aikuinenkin koira oppii uusia temppuja ja ehtii harrastamaan vaikka mitä lajeja.

Ei karhutkaan riehu koko aikaa,
ne vetää välillä puolukoita!