A Design for Life

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, miltä minun päässäni tuntuu, ja mitä kaikkia ajatuksia yksi koiraharrastus (agility) voi aiheuttaa. 

Olen edelleen pyöritellyt asiaa päässäni monen monta kertaa, ja alkanut tulla siihen tulokseen, että jätän agilityn kokonaan ainakin toistaiseksi. Minulla on ryhmäpaikka sekä koulutettava ryhmä kesäkuun loppuun asti. Kummastakaan en aio luistaa; teen Sorayan kanssa jotain helppoa aksaa kauden loppuun, ja koulutan oman ryhmäni sovitusti kesäkuun viimeiselle viikolle asti. Sitten riittää.

Ehkä jatkan agilitya ensi vuonna, kun Soraya on ensin terveystutkittu ja mahdollisesti (sekä toivottavasti) terveeksi todettu.
Tällä hetkellä agility vaan ottaa enemmän kuin antaa. Minä huolestun ja huolehdin, ahdistun ja pelkään. Välillä treenaaminen on hauskaa ja onnistumisiakin tulee, mutta millä hinnalla? Sillä että minulla ei ole hyvä olla, koska ajattelen koko ajan sitä, mikä Sorayassa voi olla jo nyt rikki ja mikä siinä voi vielä mennä rikki.

Osasyynä agilityn tauolle laittamiseen on Sorayan lihasjumit, jotka keskittyvät erityisesti takareisiin ja lanneosaan. Jostainhan nekin ovat peräisin, vaikka tuskin ne ovat pelkästään agilitysta tulleet. Sorsa vain on sellainen nollasta sataan -koira, joka kiihdyttää yhtäkkiä ja pysähtyy aivan yhtä nopeasti.
Soraya ei ole ontunut mitään, eikä osoittanut kipua (aristusta kylläkin, kun lihasta hieroo tai venyttää). Lihasjäykkyyden huomaa takajalkojen rajoittuneena liikkeenä (liike on puhdas, mutta siitä puuttuu ”potku” ja pituus), sekä tietysti hieroessa ja venyteltäessä. Takajalan venyttäminen eteenpäin kohti etujalkaa (eli juurikin takareiden venytys) on Sorayasta inhottavaa, koska molemmat takareidet ovat todella jumissa. Tämä tietysti heijastuu myös lantioon, kun selkälihakset eivät pääset venymään ravissa koska takaliike ei ole ”normaalin” pituinen, ja sitten taas etuosa joutuu enemmän töihin, jolloin myös etuosan lihaksisto tulee kireäksi.

Sorayalle onkin nyt varattu hieronta (ihan koulutetulla hierojalla), ja tarpeen tullen voin käyttää sitä myös osteopaatilla. Fysioterapiakaan ei ole poissuljettu, mikäli hieroja tai osteopaatti sitä suosittelevat. Olen myös ajatellut uimista treenausmuotona, täällä Jyväskylässä kun on mahdollisuus käyttää koirauimalan palveluita. Se on vielä kuitenkin vielä kysymysmerkillä varustettu asia, koska en tiedä ajanvaraustilannetta enkä sitä, kuinka usein uimassa sitten tulisi käydä ja kannattaako kooikkereita vielä edes lähteä uittamaan, mikäli Sorsan lihaksisto on pahastikin jumissa.

Täytyy nyt kirjoittaa ihan omalle itselleni vielä muistutukseksi sellainen asia, etten osallistu vähään aikaan minkäänlaiselle ”koiranhuolto/-hoito” -kurssille. Perjantaina on viimeinen kerta koirahierontakurssia, ja vaikka olen oppinutkin jotain uutta ja kurssin vetäjä osaa asiansa, minun psyykeeni ei kestä sitä.
Olen huomannut kurssin saaneen minut tuijottamaan koiriani entistä enemmän, analysoimaan niiden jokaista askelta, istumis/makaamis/seisomisasentoa, jalan kirputusta, hännän heilautusta, lihaksen nykäisyä.
Pahimmillaan olen takuuvarma siitä, että koirillani on spondyloosi, vähintään LTV3 ja LTV4 yhtä aikaa, Ö-lonkat, sekä kaikki mahdolliset ja mahdottomat luusto- ja nivelsairaudet mitä maa päällään kantaa aina välilevytyrästä patellaluksaatioon. Kaikki ihan vain siitä syystä, että niillä nyt on lihaksia jumissa eri puolilta kroppaa. 

Minä itse saan olla fyysisesti kipeä ihan mistä vain, enkä välitä siitä juurikaan. Otan vähän tulehduskipulääkettä ja ehkä lihasrelaksantin, venyttelen ja sitten taas mennään. Vaikka välillä kaikki ylä- ja keskiselän lihakset ovat aivan jumissa ja jopa kramppaavat niin paljon, etten saa vedettyä henkeä vaan joudun hengittämään pinnallisesti keuhkojen yläosalla, ja minua itkettää kun kipu on niin jäätävää, en ole käynyt kahteen vuoteen missään hoidoissa. Ehkä pitäisi, mutta kun ne hoidot maksavat.
En vain osaa välittää omasta fyysisestä hyvinvoinnistani niin paljoa kuin koirien. Minä pärjään kyllä vähemmälläkin, kunhan koirat voivat hyvin (ja haluaisin tarjota niille enemmän ja parasta, mutta se on taas rahasta kiinni. Ehkä joskus pystyn siihen).

Kaiken lisäksi koen syyllisyyttä siitä, että koirani ovat kipeitä tai jumissa tai että niissä ylipäätään on jotakin fyysistä vikaa, olipa se vika sitten iso tai pieni. Minä koen olevani niistä vastuussa.
Tiedän, etten voi pitää koiriani pumpuliin ja kuplamuoviin käärittyinä jättimäisessä muovijuoksupallossa, vaikka kuinka haluaisin. Välillä teen varmasti niiden kanssa liikaa ja väärin. 

Mitä tästä eteenpäin? Rallytokoa ja näyttelyitä. Ajattelin myös alkaa harrastaa mejää aktiivisemmin – nyt kun asun maaseudulla, niin metsiäkin on helpommin saatavilla. Ja uskokaa tai älkää, harkitsin myös jonkinlaisessa mielenhäiriössä tokoa uudelleen. Harkitsen vähän edelleen.

Onneksi näille tuntuu olevan aivan sama, että mitä
niiden kanssa harrastetaan, kunhan ne pääsevät
vaan mun viereen sohvalle. Ihanat rakkaat ♥