Lyhyt katsaus harrastussuunnitelmiin

Olen huomannut, että en tosiaan saa agilitysta enää oikein mitään irti. Siis henkisesti, mitään erikoisempaa iloa tai sellaista. Käyn edelleen viikkoryhmässä treenaamassa Sorayan kanssa, ja vedän omaa ryhmääni, mutta mitä lähemmäs kauden vaihtuminen tulee (heinäkuu), sitä vähemmän minua kiinnostaa koko agility.
Välillä tekisi mieli jättää treenien vetäminenkin välistä, mutta sitä en yksinkertaisesti kehtaa tehdä. Ryhmäläiset ovat kuitenkin maksaneet (seuralle, eivät minulle) siitä, että saavat harjoitella sellaisessa ryhmässä, jossa on kouluttaja. Enää yhdeksän kertaa agilitya, enää yhdeksän viikkoa siihen, että minulta loppuu aksa kokonaan, ja siirryn rallytokokouluttajaksi.

Hainkin rallytokoon kahta tai jopa kolmea paikkaa, riippuu kuinka uusia ryhmiä pystytään muodostamaan ja miten vanhoissa ryhmissä on tilaa. Sirius ja Aurinko pääsevät toivottavasti harjoittelemaan VOI/MES-ryhmässä, kun taas Sorayalle on takuuvarma paikka ALO/AVO-ryhmässä. 

Lisäksi olen siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut uusia kavereita. Sellaisia, jotka lähtevät mielellään treenaamaan rallytokoa tai perustottelevaisuutta muuallekin kuin LAUKAn tarjoamaan sisähalliin/ulkokaukaloon.
Tosin tässäkin asiassa on pieni taka-ajatus: ohjaan toisen kaverin koiraa ainakin yksissä rallytokokisoissa, ja toisten koiraa taas esitän parissa näyttelyssä. Minua käytetään selkeästi hyväksi! ...Vaikka on ne lainakoirat kyllä tosi ihania, ei haittaa yhtään.

 

Yritän kovasti saada rohkeutta ja varmuutta ilmoitta myös omat koirani rallytokokisoihin. Vieläkin mietin, että olenko minä valmis ja ovatko koirat valmiita. Tai no, uskon että Aurinko selvittää avoimen luokan ilman suurempia ongelmia. Siriuksen voittajaluokan startti aiheuttaa enemmän päänvaivaa. En todellakaan halua mennä keskeneräisen koiran kanssa kisaamaan!
RT-kouluttajamme oli tosin sitä mieltä, että voin ihan hyvin mennä Titiuun kanssa kisoihin. Että siellä sitten huomaa, kuinka jännitys vaikuttaa uusiin liikkeisiin, mitä pitää vielä harjoitella enemmän, ja mitkä liikkeet ovat jo hyvin hallussa.

Lisäksi ehdin vielä treenata kaikessa rauhassa kokonaiset 4 viikkoa, ja vahvistaa niitä heikkoja liikeitämme paremmiksi. Kaipaisin vain potkun persaukselle, että nyt kisoihin ja tuloksista viis! Siis en oikeasti halua ottaa osumaa takalistoon, tämä oli vertauskuvallinen lause.

Sen verran epävirallista tulospäivitystä, että kävin Siriuksen ja Aurinkoisen (sekä laina-aussi Lillin) kanssa match show'ssa torstaina. Lainakoiralle ei erikoisempaa tulosta, vaikka se esiintykin hienosti: punainen nauha ja kiitos-näkemiin.

Aurinko sen sijaan sai kehut tuomarilta siitä, kun se oli niin aurinkoinen ja tykkää ihan kaikesta. Pieneten aikuisten PUN 4. sija irtosi ihanuudelle ♥ Mutta Sirius, pappakoira: SIN VET1 BIS8 (10 lkoiran joukosta). Siriuksesta oli ihan hirveän hauskaa päästä tekemään minun kanssani jotakin ihan kahdestaan, ja se näkyi myös ulospäin.

Huomenna on sitten Sorayan vuoro esiintyä ihan virallisessa näyttelyssä, jonne tuli viime hetken tuomarinmuutos, joten tulokset voivat olla mitä tahansa (toivottavasti nyt ei HYL tai EVA). Se nähdään sitten huomenna.
Sorsa on sentään juuri pesty, föönattu ja harjattu, kynnet leikattu sekä lihakset venytelty pariin otteeseen tällä viikolla. Kotihieronnasta on jo yli viikko, mutta jospa tuo venyttely on pitänyt pahimmat kireydet poissa.

Huomenna voin sitten jännittää. Onneksi Anna ja ihanan iloinen Haades -veli tulevat mukaan.

Aika happamia nämä huhtikuun päivät

Viime vuosi loppui huonosti, tämä vuosi alkoi huonosti - vielä huonommin kuin osasin ehkä ajatella. Olisipa ihan helvetin kiva, jos välillä olisi sellainen pidempi jakso, ettei tarvitsisi huolehtia, itkeä, ahdistua tai surra. En vaan voi olla odottamatta seuraava pommia. Että kuka koirista seuraavaksi sairastuu, tai mitä ikäviä uutisia tulee lähipiiristä.

Tällainen päivästä toiseen rämpiminen ja jatkuvat huonot uutiset vievät voimat, sekä pohjan niiltä pieniltäkin iloisilta asioilta.

En edes muista, mitä kaikkea on jäänyt päivittämättä. Elämään on mahtunut niin paljon (negatiivisia) muutoksia, että ajatuksissakaan ei ole ollut tilaa millekään ylimääräiselle.

Soraya on nyt suurinpiirtein terve. Ainakin eläinlääkäri oli maaliskuun lopussa sitä mieltä verikokeiden ja yleiskunnon tarkituksen perusteella. Ihan terveeltä tuo koira on nyt vaikuttanutkin, tai ainakin käytös on aivan samanlaista kuin ennenkin. Eli se kimpoilee toisinaan seinille ja juoksee ojanpohjia myöten. 

Aurinko ja Sirius kävivät 3 viikkoa sitten oman seuramme rallytokomölleissä ihan extempore, koska halusin vain jotakin muuta ajateltavaa. Onko se taas niin, että lahjattomat treenaa: Aurinko AVO 94p ja 2.sija, Sirius VOI 97p ja voitto kotiin ♥

Olipa kiva olla hetki iloinen ja tyytyväinen (myös vähän itseensä).

Lisäksi Soraya teki "mielikuvituspennut", lopullinen lukumäärä taisi olla 5 kappaletta. Onneksi nämä kakarat tulivat hyvin nopeasti luovutusikään, ja pahin valeraskaus meni Sorsan kohdalta ohi parissa viikossa.

Aurinko sen sijaan on edelleen sitä mieltä, että hän voisi hoitaa pentuja. Eihän tätä valeraskautta olekaan kestänyt kuin vähän päälle kuukauden vasta... Rouvakoira vuotaa vieläkin maitoa ja varsinkin takatissit ovat ihan hirveän kokoiset. Käytös on sentään jo mennyt normaalimpaan suuntaan. 

Ohjatut rallytoko- ja agilitytreenit ovat edelleen jääneet välistä parina viikkonna. En vaan jotenkin ole saanut aikaiseksi lähteä, on ollut helpompi jäädä iltaisin kotiin. Eikä ole ollut motivaatiotakaan lähteä ihmisten keskelle väsyneenä ja surullisena. 

Itsenäisesti olen sentään käynyt treenamassa, etteivät koirat nyt vallan pääse elämään kuin pellossa. Ajatuksena olisi mennä toukokuussa kisaamaan ainakin Aurin kanssa, todennäköisesti Siriuksen voittajaluokan korkkaus saa jäädä vielä odottamaan - puhumattakaan Sorayan alokasluokan valloituksesta...

Mejäinnostus on nostanut päätään ihan tosissaan, vaikka vielä en ole yhtään jälkeä tänä vuonna koirille tehnyt, enkä edes tarvikkeita ostanut. Mutta ajatus siitä, että koirien jäljestämistaitoa voisi käyttää apuna etsittäessä kolarissa loukkaantuneita eläimiä poliisin kanssa yhteistyössä, on kiehtova. Antaisin mielelläni koirani tällaiseen "hyötykäyttöön".

Yksi treenikaverikin on jo hankittu, ettei yksikseen tarvitse metsissä tarpoa ja kiskoa verivanaa perässään. Täytyykin ottaa nyt tavoitteeksi, että äitienpäivään mennessä on yksi verijälki ajettuna kaikilla kooikkereilla - tai Sorayan tapauksessa, ainakin tutustuttu veren hajuun.

Tämän kesän näyttelyitä en ole vielä ihan lukkoon lyönyt, vaikka monia onkin tullut katseltua jo vähän tarkemmin. Ajatuksena kuitenkin olisi, että molemmat tytöt pääsisivät pyörähtämään virallisissa kehissä tänä vuonna. Joka tapauksessa, pääsiäisviikonloppuna Soraya kävi esiintymässä Lappeenrannan KV-näyttelyssä (joka tosin järjestettiin Imatralla) kroatialaiselle Marko Bubalolle, saaden tulokseksi NUO ERI1 SA PN1 VSP SERT CACIB ♥

Alla suomentamani arvostelu:

Tyypilliset pään linjat erinomaisella värityksellä.

Korvissa hyvät korvakorut. Kaunis ylälinja.

 Tyypillinen rotunsa edustaja, jolla oikein kannettu häntä liikkeessä.

Hyvin hapsuttunut. Liikkeessä hieman ahdas takaa.

Käyttäytyminen: Käsiteltävissä (1) 

 

Vaikka on huhtikuuhun on mahtunut vähän hyvää, niin silti haluaisin unohtaa tämän kuukauden. Mielellään kaikki ikävät asiat viime elokuusta lähtien. Jos se auttaisi taas jaksamaan. Että en edes osaisi ahdistua ja aloittaa murehtemista niistä ikävistä asioista yhä uudelleen ja uudelleen, koska en muistaisi niiden tapahtuneen. Mutta valitettavasti vain tiettyjen tapahtumien unohtaminen ei ole mahdollista.

Kaikki tai ei mitään. Välillä se kaikki on vaan ihan liikaa.

Sievä mutta sairas Soraya

Elämäni toinen koiranäyttelyreissu ulkomaille suuntautui Liettuaan, jossa järjestettiin kaksipäiväinen KV-näyttely. Matka bussissa oli kirjaimellisesti puuduttava, mutta onneksi maisemat olivat mielenkiintoisia ja pysähdyksiä oli tarpeeksi usein, että pääsin oikomaan sekä omia että koirani jalkoja. Toki minulla oli myös henkilökohtainen seuraneiti mukana sekä itselleni että Sorsalle, eli Heidi ja Sade.

Tytöillä oli hauskaa keskenään, ne leikkivät hotellihuoneesssa ja kiskoivat ulkona aina toistensa luokse hihnat kireällä. Sorayakin matkusti varsin mukavasti, nukkui hotellissa kuin tukki, ja malttoi torkkua näyttelypaikallakin (vaikka minä en tajunnut ottaa mukaan minkäänlaista häkkiä sille...).

Lauantaina kooikkerit arvostelu saksalainen tuomari Axel Komorovski. Arvosteli lattialla, käsitteli nätisti koiria, mutta ei juoksuttanut paljoa. Sorayan tulos oli seuraavanlainen: NUO ERI1 SA PN3 VARA-CACIB.

Ihana tyttö, oikea koko ja mittasuhteet. Ihana pää,
ihana ilme. Vahva luusto. Oikeanlainen rintakehä.

Hyvin kulmautunut. Hyvä liikkeet ja hyvä luonne.

Käyttäytyminen: käsiteltävissä (1).
(Suomennettu.)

Seuraavana päivänä tuomarina oli Turkista tullut Dr. Ümit Özkanal, joka katsoi hampaat tarkkaan ja liikutti paljon. Hän myös piti Sorayasta, taputteli sitä useampaan kertaan ja kehui koiraa, kun antoi katsoa hampaat nätisti. Tuomari kysyi myös minulta virnistellen Paras narttu -kehän jälkeen, kun hihkuin Sorsalle kehuja, että "You are very happy, yes?" Eihän siihen voinut kuin vastata myöntävästi, sillä Sorayan tulos oli NUO ERI1 SA PN1 VSP SERT CACIB.

Viehättävä narttumainen pää ja hyvät hampaat. 

Viehättävä kroppa. Hyvä ylälinja, kulmaukset ja liike.
Hyvä turkki ja pigmentti. Miellyttävä luonne.
Käyttäytyminen: käsiteltävissä (1).
(Suomennettu.)

Mutta vain viikko reissun jälkeen Sorayalle nousi kuume (39.8), sunnuntaina totta kai. Koko koira oli aivan voimaton ja todella vaisu, se meinasi kaatua istualtaan selälleen, koska oli niin väsynyt!
Ensimmäinen ajatus oli tietysti kohtutulehdus, ajoituskin olisi ollut oikea (juoksujen alusta on 6-7 viikkoa). Kun päästiin eläinlääkäriin, käskin suoraan ovelta ottamaan Sorsasta verikokeet ja ultraamaan sen. Ultra näytti onneksi puhdasta, kohtu, virtsarakko ja perna olivat siistejä. Mutta verikokeissa paljastui hieman kohonneet valkosoluarvot sekä hurjasti noussut CRP (normaalisti 10 tienoilla, Sorayalla oli 127.9). CRP reagoi tulehdukseen ensimmäisenä, eli todennäköisesti tulehdustila oli vasta alkanut koska valkosoluarvot olivat vielä matalalla.
Sorayalle määrättiin 10pv antibioottikuuri. Varsinaista syytä tulehdukselle ei noilla testeillä löydetty, enkä minäkään siinä vaiheessa tajunnut pyytää tekemään virtsakoetta - tosin sitä olisi joutunut odottamaan, koska Sorsa oli juuri ennen eläinlääkäriin lähtöä pissannut. 

Mittasin Sorayan lämpöä vielä 4 päivää ab-kuurin aloituksen jälkeen, eikä sille noussut enää kuumetta. Olen kuitenkin pitänyt Sorsaa levossa, se ei ole käynyt lenkeillä kohta kahteen viikkoon. Ulkoilu on rajoittunut tarhassa ja takametsässä oleiluun, sekä namien etsintään.

En ole käynyt kenenkään koiran kanssa treeneissä 3 viikkoon. Olen hädin tuskin jaksanut käydä lenkillä Siriuksen ja Aurinkoisen kanssa. Ahdistun todella helposti ja kuvittelen heti pahinta mahdollista vaihtoehtoa. Sydän on ollut syrjällään Sorayan takia, on vieläkin. 

Soraya itse voi jo paljon paremmin, se alkaa olla oma itsensä. Syytä tulehdukselle ei ole löytynyt, eikä sitä ole eläinlääkärissä kyllä etsittykään. Olen itsekseni miettinyt, mikä tulehdus se on voinut olla ja mikä se on aiheuttanut. Olen arvuutellut alkavan suolistotulehduksen ja virtsatietulehduksen välillä, mutta varmahan en voi olla.

Huomenna Sorayalla on kontrolliverikoe, josta katsotaan taas pieni verenkuva sekä CRP. Toivottavasti antibiootti on auttanut, eikä tulehdusta enää ole. Mikäli tulehdus vielä jatkuu, on kai tutkittava koira tarkemmin. Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että se ei vieläkään pääse lenkille eikä treeneihin, enkä minä voi vieläkään lopettaa ahdistumista ja stressaamista. 

Tuumailua ja taukojumppaa

En ole vieläkään ihan sisäistänyt sitä, että rallytokoa pitäisi treenata ehkä useammin kuin kerran viikossa. Ajattelen, että kun ohjatut ryhmäharkat on viikoittain, niin se riittää - ei muuten pidä paikkaansa. Olen vaan niin toivottoman jämähtänyt vasempaan puoleen, etten osaa tehdä mitään oikealla puolella. Koirien seuraaminen ja perusasennot ovat oikealla ihan surkeat. Puolenvaihto sujuu hienosti kumpaan suuntaan tahansa, mutta siihen se jääkin.
Voi olla, että rallyn voittajaluokka jää ensi vuoteen tällä menolla. Minulta menee hermot itseni kanssa, kun en osaa opastaa koiria niin, että ne ymmärtäisivät mitä niiltä haluan. Olen ihan lukossa koko rallytokon suhteen, ajatus ei kulje yhtään enkä keksi mitään keinoja minkään liikkeen opettamiseen.
Sen sijaan opetan Sorayaa pujottelemaan jalkojen välistä, Auria tuomaan minulle erinäisiä tavaroita ja Siriusta jumppaamaan myös murtunutta etujalkaansa. Ei paljon rallytokouraa edistä moiset hommat.

Haaveilen mejän harrastamisesta, mutta talvi päätti saapua lumen muodossa vasta nyt, joten verijäljen veto metsikköön saa odotella sulaa maata ja lämpimämpiä päiviä. Sorkkakin pitäisi hankkia, sekä tietysti verta ja muut välineet. Joku treenikaverikin olisi mukava saada, ettei itsekseen tarvitse pöheiköissä rämpiä.

Lisäksi olen yrittänyt opetella ottaa tavaksi venytellä koirat edes pari kertaa viikossa. Nyt tämä suunnitelma onkin toteutunut jo hurjat 3 viikkoa ihan hyvin. Sirius ei oikein osaa rentoutua venyttelyssä (eikä hieronnassa, ei ole ikinä osannut vaikkei kovin jumissa olisikaan), se vain odottaa sitä hetkeä kun minä sanon vapautuskäskyn ("no niin") ja ponnahtaa seisomaan heti. Aurinko ja Soraya sen sijaan saattavat jopa sulkea silmänsä, mikäli jokin kohta ei ole erityisen jumissa.
En tiedä, ovatko koirat muuttuneet näin lyhyessä ajassa yhtään vetreämmiksi. Aurinko on vähän piristynyt (voi johtua myös valeraskauden oireista), mutta muuten taitavat olla yhtä lihaskireitä kuin ennenkin. Soraya kävi juuri jäsenkorjaajalla, Aurinkoisella on ylihuomenna osteopaattinen hoito ja maaliskuun loppuun olen varannut kaikille jäsenkorjausajan. 

Kotona olen treenannut lähinnä tasapainotyynyllä sekä istu-seiso-maahan -vaihtoja. Lisäksi tietysti tämä perussyvälihasharjoitus, eli ristikkäisten jalkojen nostaminen ja muutaman sekunnin pito. Yksinkertainen liike, mutta kyllä koiria silti huojuttaa ja selkeästi joutuvat tekemään lihaksillaan töitä pysyäkseen tasapainossa.

Mitähän seuraavaksi keksisin, mielelläni hoitaisin itse koiriani niin paljon kuin vain pystyn (kunhan taas pääsen siitä alkuahdistuksesta ja koirien jatkuvasta kyttäämisestä eroon).

Siinä missä Aurinko ja Sirius ovat päässeet hallille rallyilemaan, Sorsa on päässyt aksaamaan. Mikäli tauon jälkeen enää jatketaan agilitya Sorayan kanssa, voin videoilta katsoa mitä se oikeastaan osaakaan ja mitä ei. Tai sitten vain katsella, että on joskus harrasteltu tätäkin lajia, vaikkei enää agiradalle mentäisikään. 

A Design for Life

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, miltä minun päässäni tuntuu, ja mitä kaikkia ajatuksia yksi koiraharrastus (agility) voi aiheuttaa. 

Olen edelleen pyöritellyt asiaa päässäni monen monta kertaa, ja alkanut tulla siihen tulokseen, että jätän agilityn kokonaan ainakin toistaiseksi. Minulla on ryhmäpaikka sekä koulutettava ryhmä kesäkuun loppuun asti. Kummastakaan en aio luistaa; teen Sorayan kanssa jotain helppoa aksaa kauden loppuun, ja koulutan oman ryhmäni sovitusti kesäkuun viimeiselle viikolle asti. Sitten riittää.

Ehkä jatkan agilitya ensi vuonna, kun Soraya on ensin terveystutkittu ja mahdollisesti (sekä toivottavasti) terveeksi todettu.
Tällä hetkellä agility vaan ottaa enemmän kuin antaa. Minä huolestun ja huolehdin, ahdistun ja pelkään. Välillä treenaaminen on hauskaa ja onnistumisiakin tulee, mutta millä hinnalla? Sillä että minulla ei ole hyvä olla, koska ajattelen koko ajan sitä, mikä Sorayassa voi olla jo nyt rikki ja mikä siinä voi vielä mennä rikki.

Osasyynä agilityn tauolle laittamiseen on Sorayan lihasjumit, jotka keskittyvät erityisesti takareisiin ja lanneosaan. Jostainhan nekin ovat peräisin, vaikka tuskin ne ovat pelkästään agilitysta tulleet. Sorsa vain on sellainen nollasta sataan -koira, joka kiihdyttää yhtäkkiä ja pysähtyy aivan yhtä nopeasti.
Soraya ei ole ontunut mitään, eikä osoittanut kipua (aristusta kylläkin, kun lihasta hieroo tai venyttää). Lihasjäykkyyden huomaa takajalkojen rajoittuneena liikkeenä (liike on puhdas, mutta siitä puuttuu ”potku” ja pituus), sekä tietysti hieroessa ja venyteltäessä. Takajalan venyttäminen eteenpäin kohti etujalkaa (eli juurikin takareiden venytys) on Sorayasta inhottavaa, koska molemmat takareidet ovat todella jumissa. Tämä tietysti heijastuu myös lantioon, kun selkälihakset eivät pääset venymään ravissa koska takaliike ei ole ”normaalin” pituinen, ja sitten taas etuosa joutuu enemmän töihin, jolloin myös etuosan lihaksisto tulee kireäksi.

Sorayalle onkin nyt varattu hieronta (ihan koulutetulla hierojalla), ja tarpeen tullen voin käyttää sitä myös osteopaatilla. Fysioterapiakaan ei ole poissuljettu, mikäli hieroja tai osteopaatti sitä suosittelevat. Olen myös ajatellut uimista treenausmuotona, täällä Jyväskylässä kun on mahdollisuus käyttää koirauimalan palveluita. Se on vielä kuitenkin vielä kysymysmerkillä varustettu asia, koska en tiedä ajanvaraustilannetta enkä sitä, kuinka usein uimassa sitten tulisi käydä ja kannattaako kooikkereita vielä edes lähteä uittamaan, mikäli Sorsan lihaksisto on pahastikin jumissa.

Täytyy nyt kirjoittaa ihan omalle itselleni vielä muistutukseksi sellainen asia, etten osallistu vähään aikaan minkäänlaiselle ”koiranhuolto/-hoito” -kurssille. Perjantaina on viimeinen kerta koirahierontakurssia, ja vaikka olen oppinutkin jotain uutta ja kurssin vetäjä osaa asiansa, minun psyykeeni ei kestä sitä.
Olen huomannut kurssin saaneen minut tuijottamaan koiriani entistä enemmän, analysoimaan niiden jokaista askelta, istumis/makaamis/seisomisasentoa, jalan kirputusta, hännän heilautusta, lihaksen nykäisyä.
Pahimmillaan olen takuuvarma siitä, että koirillani on spondyloosi, vähintään LTV3 ja LTV4 yhtä aikaa, Ö-lonkat, sekä kaikki mahdolliset ja mahdottomat luusto- ja nivelsairaudet mitä maa päällään kantaa aina välilevytyrästä patellaluksaatioon. Kaikki ihan vain siitä syystä, että niillä nyt on lihaksia jumissa eri puolilta kroppaa. 

Minä itse saan olla fyysisesti kipeä ihan mistä vain, enkä välitä siitä juurikaan. Otan vähän tulehduskipulääkettä ja ehkä lihasrelaksantin, venyttelen ja sitten taas mennään. Vaikka välillä kaikki ylä- ja keskiselän lihakset ovat aivan jumissa ja jopa kramppaavat niin paljon, etten saa vedettyä henkeä vaan joudun hengittämään pinnallisesti keuhkojen yläosalla, ja minua itkettää kun kipu on niin jäätävää, en ole käynyt kahteen vuoteen missään hoidoissa. Ehkä pitäisi, mutta kun ne hoidot maksavat.
En vain osaa välittää omasta fyysisestä hyvinvoinnistani niin paljoa kuin koirien. Minä pärjään kyllä vähemmälläkin, kunhan koirat voivat hyvin (ja haluaisin tarjota niille enemmän ja parasta, mutta se on taas rahasta kiinni. Ehkä joskus pystyn siihen).

Kaiken lisäksi koen syyllisyyttä siitä, että koirani ovat kipeitä tai jumissa tai että niissä ylipäätään on jotakin fyysistä vikaa, olipa se vika sitten iso tai pieni. Minä koen olevani niistä vastuussa.
Tiedän, etten voi pitää koiriani pumpuliin ja kuplamuoviin käärittyinä jättimäisessä muovijuoksupallossa, vaikka kuinka haluaisin. Välillä teen varmasti niiden kanssa liikaa ja väärin. 

Mitä tästä eteenpäin? Rallytokoa ja näyttelyitä. Ajattelin myös alkaa harrastaa mejää aktiivisemmin – nyt kun asun maaseudulla, niin metsiäkin on helpommin saatavilla. Ja uskokaa tai älkää, harkitsin myös jonkinlaisessa mielenhäiriössä tokoa uudelleen. Harkitsen vähän edelleen.

Onneksi näille tuntuu olevan aivan sama, että mitä
niiden kanssa harrastetaan, kunhan ne pääsevät
vaan mun viereen sohvalle. Ihanat rakkaat ♥

Kansalaiset (kivat sellaiset, ja sitten tietysti Sorsa)

Kiitti vaan hampaanpoistosta.
t. Sirius

En ole luutunnut lattioita kohta kolmeen viikkoon. Tykkään niin tästä, kun nartut vuotavat. Vaikka pidän niillä housuja pahimman verivuodon aikaan, löytyy tippoja silti sieltä täältä, koska eiväthän ne ulkona käy housut jalassa.

Akoilla on selkeästi jokin oma taka-ajatus, koska heti kun niiltä ottaa housut pois (vaikka ulko-ovi olisi auki), niiden on pakko juosta kierros vähintään olohuoneessa, perse alhaalla, silmissä hullun kiilto, ja hinkata siinä 30km/h -vauhdissa värkkiään vähintään kahteen mattoon ja oven karmiin.
Jossain vaiheessa juoksuja jätän housujen pukemisen sikseen, koska päivittäisestä pesusta huolimatta se verinen värkki alkaa haista aika kaamealle, eivätkä nartut enää kiiman loppuvaiheessa kovinkaan paljoa tiputa - mutta sen verran kuitenkin, että vähintään kolme uutta tahraa ilmestyy lattialle yhden päivän aikana.

Sitä sterkkausmahdollisuutta odotellessa.

Eipä olla myöskään käyty treeneissä juoksujen ja hampaidenpoiston takia. Tai no, kävin sentään toissapäivänä (eli torstaina) Siriuksen ja Aurinkoisen kanssa meidän rallytokoryhmässä harjoittelemassa.

Täytyy sanoa, että niistä treeneistä jäi hyvä mieli. Se oikealla seuraaminen ja perusasennot oikealle puolelle ovat vielä tosi vaiheessa, mutta siksipä siellä ryhmässä käydäänkin, että opittaisiin. Sirius teki monen monta onnistunutta käytösruutuharjoitusta, ja sitten perusasentotreeniä oikealle sekä vasemmalle puolelle, ajatuksena palkita koira ainoastaan suorista istumisista.
Aurinko oli kauhean hyvällä tuulella, se vain heilutti häntää (yrittäen irrottaa pyllynsä muusta ruumiista) ja teki hirveällä innolla eteenistumisia, sekä eri varioaatioita sivulletulosta molemmille puolille (kaipasi kyllä reilusti käsiapua oikealle). Niin, ja ehti vielä treenaamisen välissä käydä läpsimässä etutassuillaan meidän kouluttajaakin, koska Aurilla oli vaan niin kivaa.

Agilitysta Soraya saa pitää vielä viikon tauon, että kroppa ja mieli ehtivät paremmin palautua juoksuista.

Käytiinhän me hakemassa Siriukselle ja Aurinkoiselle Kiva Koirakansalainen -diplomit sunnuntaina! Kun kerran tällainen testi järjestettiin oman seuran kesken, omassa treenihallissa, niin mikäs siinä oli osallistuessa. 

Sirius suoritui mallikkaasti kaikesta, vähän inhotti olla katsottavana pöydällä, kun suu oli vielä hampaanpoistosta arkana. Aurinko taas sen sijaan oli erittäin innokas tutustumaan uuteen ihmiseen, koska sillä oli namitasku päällä. Auri oli takuuvarma siitä, että jossain taskussa olisi varmasti myös hänelle karkkia. Ja sitten taas rouvakoiran piti vähän läpsiä etutassuillaan "tuomaria" sekä tökkiä kuonollaan taskuja. Onneksi sentään malttoi käskyllä rauhoittua ja pitää kaikki neljä jalkaansa maassa.

Luoksetulo oli molemmilla koirilla hankala, kun typerä liina sotkeutui jalkoihin ja raahautui kummallisesti perässä - emme me olekaan koskaan tehneet mitään muuta kuin mejää liinan kanssa. Muutenkin kooikkerit olivat vähän ihmeissään koko kuuden metrin narusta (joka on koiralla melkein koko testin ajan) - tässä se taas nähdään, että pitäisi erikseen treenata koiria vielä hihnassakin, eikä aina vain pitää niitä vapaana.

Silti minulle jäi sellainen olo kyseisestä testistä, että Soraya EI olisi läpäissyt sitä. Kolmen minuutin "paikallaolo" minun ollessa piilossa olisi varmasti ollut Sorsalle kiljunnan paikka. Tai sitten kauniisti hihnassa kävely ulkona, jossa täytyy ohittaa ihania ihmisiä, joilla voi potentiaalisesti olla vaatteisiinsa piilotettuna lelu tai nami juuri Sorayalle.Niin, ja olisi pitänyt ohittaa hiihtäjä, sekä karhunkokoinen koira (leonberginkoira). Ihan liian vaikeaa sellainen Sorsan yksinkertaisille aivoille.

Mutta on minulle sentään kaksi kivaa koirankansalaista - ja sitten yksi vähemmän kiva.

Hormoneita ja hoitoa

Minä olen taas vellonut liikaa omissa ajatuksissani, enkä ole pystynyt keskittymään niinkin vaikeaa tehtävään kuin kirjoittamiseen, ja blogin päivitys on jäänyt unohduksiin...

Aloitetaan vaikka tästä:

Maailman rakkain päivänpaisteeni Aurinko täytti 6 vuotta viikko sitten (eli 9. tammikuuta)!

Auri sai kakkua (kuten muutkin koirat) sekä erikoisherkkuluun, kynttilää puhaltaessa minä toivoin mamman kullalle vain parasta

Ja koska Aurilla on juoksut, Sirius pääsi rouvakoiran puolesta käymään osteopaattisessa hoidossa. Se taisi tehdä pappakoiralle aika hyvää, jumeja löytyi erityisesti lantion ja alaselän alueelta, mutta hyvin Sirius hoitoon reagoi. Seuraavan kerran mennään sitten varmaan useamman koiran voimin vastaanotolle, vaikka ajat menevät ainakin maaliskuulle.

Onneksi osaan itse hieroa (ja käyn tällä hetkellä myös koirahierontakurssilla), joten ainakin jonkinlaista hoitoa koirat saavat myös kotona.

Kaikki koirat on myös rokotettu seuraavien 3 vuoden varalle. Siriukselle on varattu hammaskivenpoisto sekä mahdollinen hampaanpoisto (P4 -poskihammas on lohjennut). Aurinko tyrkyttää edelleen itseään kaikille mahdollisille nelijalkaisille.

Soraya otti äidistään mallia, ja aloitti toiset juoksunsa pidettyään päivällee 6kk väliä.Olisin kovasti toivonut, että Sorsan juoksuväli olisi ollut sen 8 kuukautta, mutta ei tietenkään. Saan nyt nauttia puolen vuoden välein veritipoista lattialla, punapöksyisestä koirasta ja sitä seuraavasta valeraskaudesta.

Aurinko ehtii ehkä tekemään toiset juoksut, mutta tarkoitus on steriloida Auri ensi talvena. Päästään koko lauman paljon vähemmällä, kun on yksi hormonihöyryinen hirviö vähemmän - mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kohta meille kuitenkin tulee puolivahingossa neljäs koira... Ei kiitos, ainakaan ennen kuin Soraya on oikeasti aikuinen koira.

Juoksut tietysti tarkoittavat sitä, että olen vielä ainakin viikon poissa treeneistä, ehkä kaksikin. Ei oikeastaan edes harmita. Olen ihan tyytyväinen, kun saan olla illat rauhassa kotona ja tehdä ihan omia juttuja. Tosin nyt viikonloput ovat olleet niin täynnä kaikenlaista ohjelmaa, että arkena olen ollut erittäin tyytyväinen saadessani olla ilman ylimääräistä seuraa.
Sama meno jatkuu edelleen, ensi viikonloppunakin on tulossa lisää vieraita käymään, ja lähden vielä Kiva Koirakansalainen -testiin Siriuksen sekä Aurinkoisen kanssa. Toivottavasti molemmat saavat todistukset kauniista käytöksestään. Soraya sen sijaan ei varmasti edes läpäisisi tuota testiä, koska se ei osaa kulkea hihnassa vetämättä. Hienosti olen pentuni opettanut (PS. olen ihan oikeasti tosi laiska) :D

Meillä on nyt myös kisataukoa luultavasti (ja toivottavasti) ainakin pari kuukautta, mahdollisesti pidempäänkin. Soraya käy parissa näyttelyssä maaliskuussa, mutta sen pidemmälle en ole ajatellut. Siriuksen kanssa voittajaluokan korkkaaminen rallytokossa saa vielä odottaa ainakin kesään asti, koska kävin taas toteamassa treeneissä, että minä en osaa itse suorittaa kylttejä oikein. Tosin myönnettäköön, että aivoni eivät olleet kaikken terävimmillään, sillä treenejä edeltävä ilta oli mennyt vähän pitkäksi, koska siskoni oli kylässä 3 litran viinitonkan kanssa...

Aurin kanssa katsellaan rauhassa seuraavaa rallytokokisaa, josta voitaisiin yrittää saada RTK2-koulutustunnus. Uskon koiran kyllä pystyvän siihen, mikäli minä itse en vain mokaa mitään radall - mikä ei ole kyllä ihan taattua.

Vuoden viimeinen

Joulun kolme päivää menivät ihanan rauhallisissa merkeissä vanhempieni kotona. Koirat nauttivat olostaan sydämensä kyllyydestä, kuten myös minä itse. Edes muutamana päivänä ei tarvinnut ajatella mitään muuta, kuin joulua ja sen luomaa tunnelmaa

Vuotta 2016 on 365 päivää takana. Tänään täyttyy 366. päivä. 

En ole ennenkään tehnyt lupauksia, tavoitteita tai listoja siitä, mitä minä aion tehdä joko itselleni tai koirieni kanssa, enkä tee sitä nytkään. 

Suunnitelmat eivät kuitenkaan pysy samoina, lupaukset ja tavoitteet romuttuvat syystä mistä tahansa - jotka vielä usein ovat täysin minusta riippumattomia. En jaksa enkä halua ajatella mitään pitkän ajan tavoitteita. Mennään sillä, mitä meillä on tänään. Huomenna kaikki voi mennä taas uusiksi, hyvällä tai huonolla tavalla.

Vuosi 2016 ei ole ollut hyvä vuosi. Toki siinä on ollut hyviäkin asioita, mutta paljon enemmän niitä huonoja. Jos voisin, poistaisin tämän vuoden muististani.

En toivo ensi vuodelta mitään, enkä usko että se välttämättä on tätä vuotta parempi. Ehkä minä vain olen paremmin varustautunut vastoinkäymisten varalta, tai ainakin pystyn käsittelemään niitä hieman paremmin kuin tänä vuonna.

Mutta pääsen sentään aloittamaan uuden vuoden puremasta vihdoin-ja-viimein parantuneella kädellä! Lisäksi sain ryhmäpaikan kevätkaudelle rallytokoon, jossa käyn vuoroviikoin treenaamassa Siriuksen ja Aurinkoisen kanssa. Sorayan kanssa jatketaan edelleen agilitya.

Aurille tosin tulee heti ainakin 3 viikon tauko rallytokotreeneihin, koska rouvakoira aloitti juoksut. Nyt se makaa närkästyneen näköisenä pedillään punaisissa pöksyissään. Saa nähdä, kuinka käy tärppipäivien aikaan ja saadaanko laitettua alulle pieniä koiraitiöitä. Jotain odotettavaa (jännitettävää, ahdistuttavaa, itkettävää) tulevallekin vuodelle!

Loppuun vielä tämän vuoden viimeiset agilitytreenit Sorayan kanssa, kyllä se on vaan hieno tyttö ♥

Joulu ♥

Rauhallista ja ihanaa Joulua kaikille blogini lukijoille!

Hiljaa leijaa maahan hiutaleet.
Kimmeltäen matkallaan.
Hiljaa,loistaa valot kynttilöiden,ne luovat joulun tunnelmaa
Kuiskata vain saa on kuusi tuotu huoneeseen.
Latvaan tähti tuikkimaan.

Onnea seuraa epäonni?

Pitkäänhän minä pähkäilinkin, että miten Aurinko toimii kahden kuukauden sairasloman jälkeen. Lähinnä psyykkisesti, fyysisen puolen kun pitäisi olla kunnossa monen koirien terveysalan ammattilaisen mielestä. Viimeisenä ilmopäivänä laitoin Aurin tiedot menemään eteenpäin rallytokokisoihin. Täytyy sanoa, että kyllä kannatti.

LAUKAn rallytokokilpailujen tuomarina toimi Pia Heikkinen, joka oli tehnyt hieman keskittymistä vaativan radan (että löysi oikeasti seuraavalle kyltille ja lähti pujottelemaan oikeita tötteröitä). Minä hankin ihan itse meille 13 virhepistettä samalta kyltiltä (uusinta ja tvä), koska en vaan osaa tehdä kunnollista täyskäännöstä vasemmalle.
Huomasin että Aurinko alkoi paineistumaan minun turhautumisestani, joten mieluummin otin -13vp kuin että koko rata olisi mennyt päin persettä koiran ahdistumisen takia. Pari kauneusvirhettäkin tehtiin, joka tietää siis lisää hienosäätöä treeneihin.

Loppujen lopuksi pistemääräksi kertyi 84/100p, eli toinen hyväksytty tulos avoimesta luokasta. Lisäksi kotiintuomisina oli tuomarinpalkinto päivän iloisimmasta suorituksesta, jossa koira todellakin palkittiin maaliin tullessa hienosta suorituksesta (minä hihkuin ja lepertelin ja lässytin ja silitin ja...). Siitä tuli hyvä mieli, mutta kaikista parasta oli se, että Aurinkoisella oli oikeasti kivaa radalla. Sen häntä heilui, silmät loistivat ja se jopa pyrki hieman edistämään seuraamisessa, kun oli vaan niin 

hauskaa

Sirius pääsi kokeilemaan VOI-luokkaa nollakoirana; poitsu yllätti minut totaalisesti saaden 91/100 pistettä! Virallinenhan tämä tulos ei ole, ja oikealla puolelle tehtävät kyltit vaativat vielä paljon harjoitusta, mutta ehkä tuo pistemäärä vähän madaltaa kynnystä osallistua voittajaluokkaan virallisesti ensi kesänä.

Sunnuntaina oli sitten Sorayan vuoro. Lauantai-iltana rallytokokisojen jälkeen suunnattiin Lahteen yöksi brasilianterriereiden keskelle. Sunnuntaiaamuna (ihan liian varhain) täytyi lähteä Messukeskukseen. Onneksi kooikerhondjet olivat ensimmäisinä kehässä, joten aikataulu pysyi taatusti samana kuin mitä papereihin oli merkitty.

Paikalla oli kaiken kaikkiaan 22 kooikkeria, ja Soraya oli ainoa juniorinarttu! Aika erikoista, olihan kyseessä Vuoden Voittaja -näyttely ja jaossa jos minkälaisia titteleitä (sekä niiden myös menolippuja Cruftsiin).

Eipä siinä sitten, tuomari Kirsi Nieminen tykkäsi Sorsasta sen verran, että tulos oli JUN ERI1 SA VARA-SERT Juniorivoittaja 2016! Ja kuten arvostelussakin lukee kahteen kertaan, Soraya esiintyi aivan ihanasti

Erinomaista tyyppiä oleva
reippaasti esiintyvä narttu,
jolla on kaunis pää ja viehättävä ilme.
Hieno ylälinja. Erinomainen runko.
Hyvä raajaluusto ja kulmaukset.
Liikkuu hyvällä askelpituudella.
Esiintyy erinomaisesti.

Käyttäminen: Käsiteltävissä (1).

Mutta jotta nyt ei menisi ihan pelkäksi hehkutukseksi tämä postaus, niin kävihän minulle huonostkin (onneksi ei koirille, se on tärkeintä). Kotiintulomatkalla Messarista, ehkä 10km päässä kotoa 4-tiellä juoksee irtokoira 80km/h-alueella. Lähes kaikki liikenne seisoo vastaantulevien kaistalla, Pasi on ensimmäinen auto, joka pysäyttää etelästä päin tulevan liikenteen.

Minä nappaan Sorayan hihnan autosta, teen siihen kiristyslenkin, joka olisi helppo vain heittää koiran kaulan ympärille ja vetää kireälle saman tien. Collie ravaa hätäätyneenä edestakaisin, se ei kiinnostu nameista joita heittelen sitä kohti, eikä reagoi mihinkään luoksetulokutsuihin, kyykistymiseen tai pussin rapisteluun. Vihellys sen sijaan saa koiran hätkähtämään. Se epäröi, tulisiko vai ei.
Yhdestä pysähtyneestä autosta mies laskee minun pyynnöstäni oman koiransa ulos hihnassa. Nuori narttukoira saa collien kiinnostumaan, se astelee epävarmana haistelemaan sille vierasta, ystävällistä koiraa. Minä lähestyn collieita liioitellun hitaasti, kylki edellä. Lenkki sujahtaa löysänä koiran kaulaan. Saman tien, kun alan kiristää hihnaa, collie menee paniikkiin. Se tempoilee, ulisee, yrittää päästä pois. Minä pidän kaksin käsin hihnasta kiinni, vedän alaspäin että lenkki koiran kaulassa menee tiukemmalle.

Sitten collie pääsee liian lähelle ja iskee hampaansa oikeaan käteeni. Kulmahammas melkein lävistää peukalontyveni, veri alkaa pulputa samantien, valuu vaatteilleni ja maahan, käsi menee hervottomaksi sormia myöten. Vasemmalla kädella kiristän hihnaa, pyörähdän koiran taakse ja kampitan sen maahan. Collie lamaantuu, se ei enää yritä karkuun.
Toinen koiran omistajista saapuu autollaan kuin sattuman kaupalla paikalle paria minuuttia myöhemmin, hän on puolisonsa kanssa etsinyt koiraansa kaksi tuntia pitkin Tikkakoskea. Omistaja purskahtaa itkuun ja kapsahtaa kaulaani.
Collie pääsee autoon turvaan, minä pääsen päivystykseen. Tikkejä ei tule, haavat ovat 2-3cm syviä, mutta niin siistireunaisia (ei repeämiä/raatelua), että ne paranevat paremmin avohaavoina. Jänteet ja luut ovat ehjiä, pelkkä lihashaava. Saan kotiin antibioottia ja kipulääkettä. Koiranomistajat lupaavat korvata kaikki lääkärinkuluni, he ovat helpottuneita ja onnellisia saatuaan colliensa takaisin kotiin.

Nyt minä istun kotona yksikätisenä. Kämmenselän haavaan tuli mätää, koko käsi ranteesta sormiin on edelleen turvoksissa. Sormia, varsinkin peukaloa, on vaikea käyttää. Peukalo ei edes taivu. Kämmenselkä on kosketusarka, en meinaa kärsiä vaihtaa edes siteitä siihen. Kämmen on sentään jo parempi. Onneksi haavat näyttävät siisteiltä.

Mutta collie pääsi turvallisesti takaisin kotiinsa, eikä kenenkään tarvinnut lukea lehdestä, kuinka karkureissulla ollut koira jäi auton alle 4-tiellä.

Sorayan agilitya (=sorsaksaa)

Välillä tulee vieläkin sellainen olo agilityssa, että etenenkö liian nopeasti Sorayan kanssa? Vaadinko siltä liikaa, rasitanko sitä liikaa? Kestääkö se? Entäs jos se menee rikki nimenomaan agilityn takia?
Yritän tehdä asiat niin, että Soraya ei rasittuisi liikaa. Että sen paino olisi sopiva, ruokinta, lisäravinteet ja nesteytys kunnossa. Teen huolellisen alku- ja loppulämmittelyt. Kerran viikossa tai kahdessa koirilla on vapaapäivä liikunnasta (emme käy edes lenkillä, sen verran että tekevät tarpeensa), jolloin hieron ne niin hyvin kuin vain itse osaan. Ne saavat rentoutua ja levätä.
Koirani ovat paljon irti lenkeillä, se on niille parasta liikuntaa. Maasto vaihtelee hiekkatiestä asfalttiin, peltoon, niittyyn ja metsään. Kesäisin tehdään välillä pidempi lenkki, jossa koirat pääsevät myös uimaan. Joskus teen niiden kanssa erillistä lihas- tai tekniikkajumppaa (erilaiset tasapaino- tai kropanhallintatemput, tasapainotyyny- ja lauta, dobopallo). Kai sitä enemmänkin voisi tehdä, ainakin sellainen olo tulee.

En tee kontakteja osana rataa Sorayan kanssa. Se ei edes oikeastaan osaa kontakteja. Keinua se on tehnyt matalimmillaan pari kertaa, samoin A-estettä. Puomia on ravattu muutaman kerran enemmän. Mutta ei se niitä osaa, kontakteja varsinkaan. Mietin, missä vaiheessa rupeaisin treenaamaan niitä enemmän tosissani. Ehkä sitten, kun olen opettanut Sorayan juoksemaan matolla "täysillä". Haluaisin opettaa Sorayalle juoksukontaktit puomille ja A:lle.
Pujottelua en ole edes ajatellut opettaa vielä. Se jää ensi syksyyn. En ole vielä edes päättänyt, että millä metodilla opetan Sorsalle kepit. LAUKAlta löytyy niin ohjurit, verkot, kuja- kuin vinokepitkin. Sen tiedän, että verkkoihin ja ohjureihin ei kovin vähällä koske. Ne eivät vain ole minun juttunut. Todennäköisin vaihtoehto on kujakepit, mutta Soraya saa "itse päättää" kunhan se on ensin terveystutkittu. Vasta sitten rupean tekemään sen kanssa pujottelua, joka on kuitenkin koiran rangalle mahdollisesti vaativin yksittäinen este (hyppyjen kiertoja ja muita niissä tapahtuvia tärähdyksiä sekä vääntöjä en nyt laske tähän mukaan).

Välillä on hirveää olla näin vainoharhainen ja ahdistunut. Jos voisin, pitäisin koirani pumpulissa ja tutkisin niistä viikoittain kaiken mahdollisen, ettei niitä vaan vaivaa mikään. Mutta valitettavasti se ei ole mahdollista missään määrin. On vaan opeteltava tekemään parhaansa ja sitten yritettävä rauhoittua. En voi hallita kaikkea, vaikka kuinka sitä haluaisin.

Sitten sitä Sorayan aksaa ihan käytännössä:

Sorsaksaa 24.10.2016

Sorsaksaa 14.11.2016

Sorsaksaa 21.11.2016

Sorsaksaa 28.11.2016

Kahden viikon agilityt jäivät kuvauksissa välistä, koska emme olleet edes paikalla (marraskuun kaksi ensimmäistä maanantaita). Mutta tuolta se meno tällä hetkellä näyttää. Pitäisi varmaan tehdä useammin vähän helpompia ratoja, että Soraya kokisi enemmän onnistumisia, että sen vauhti ja into pysyisivät noin mahtavina. Minulle itselleni on vain haasteellista ikään kuin palata taaksepäin harjoittelussa, kun Aurinkoisen ja Siriuksen kanssa olin agilityssa jo niin pitkällä.
Pitäisi vaan löytää itsestään se luottamus ja rentous tekemiseen. Siihen, että aina asiat eivät mene niin kuin on toivonut, mutta että silti on asioita joissa on vaikka mitä hyvää. Ilo ja onni niistä pienistäkin hetkistä, jolloin asiat ovat hyvin.