"I know it's too late to stop the setting sun.
You see the shadows in the distant light,
And it's never gonna be alright. --
I will try to save you,
cover up the grey
with silver lining."
© Hurts - Silver lining
Syyskuun lopun ja tämän päivän välissä on tapahtunut moniakin koiriin liittyviä asioita, muutakin kuin mitä nyt kirjoitan, mutta se 'muutakin' voi nyt odottaa. Tämä on minulle itselleni tärkeämpää saada kirjoitetuksi.
Aurinko astutettiin elokuun lopulla peräti kolme kertaa suloisella Tuiskulla (Tarlatan Agrostis Canina), jonka seuraksena tiineysröntgenessä näkyi 6-7 pennunalkua. Selkeitä tiineyden merkkejä Auri alkoi näyttää 5. tiineysviikon lopulla, tosin joku tarkkasilmäisempi (ja vähemmän skeptinen sekä pessimistinen) olisi voinut huomata merkit jo viikkoa aikaisemmin.
Huomautettakoon tässä vaiheessa, että kyseinen pentue menee Muskettikoiran -kenneliin Pirjolle, eli Aurin sekä Sorsan kasvattajalle.
Aurinkoisella ei ollut missään vaiheessa tiineyttä pahoinvointia, se söi erittäin hyvällä ruokahalulla kaiken, mitä sille vain kehtasi antaa. Varsinkin loppuaikana rouvakoiran ruokahalu oli pohjaton, se kerjäsi kuola valuen mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa, ja imuroi itseensä joka ikisen lattialta löytyvän murusen.
You see the shadows in the distant light,
And it's never gonna be alright. --
I will try to save you,
cover up the grey
with silver lining."
© Hurts - Silver lining
Syyskuun lopun ja tämän päivän välissä on tapahtunut moniakin koiriin liittyviä asioita, muutakin kuin mitä nyt kirjoitan, mutta se 'muutakin' voi nyt odottaa. Tämä on minulle itselleni tärkeämpää saada kirjoitetuksi.
Aurinko astutettiin elokuun lopulla peräti kolme kertaa suloisella Tuiskulla (Tarlatan Agrostis Canina), jonka seuraksena tiineysröntgenessä näkyi 6-7 pennunalkua. Selkeitä tiineyden merkkejä Auri alkoi näyttää 5. tiineysviikon lopulla, tosin joku tarkkasilmäisempi (ja vähemmän skeptinen sekä pessimistinen) olisi voinut huomata merkit jo viikkoa aikaisemmin.
Huomautettakoon tässä vaiheessa, että kyseinen pentue menee Muskettikoiran -kenneliin Pirjolle, eli Aurin sekä Sorsan kasvattajalle.
Aurinkoisella ei ollut missään vaiheessa tiineyttä pahoinvointia, se söi erittäin hyvällä ruokahalulla kaiken, mitä sille vain kehtasi antaa. Varsinkin loppuaikana rouvakoiran ruokahalu oli pohjaton, se kerjäsi kuola valuen mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa, ja imuroi itseensä joka ikisen lattialta löytyvän murusen.
Treenaaminen lopetettiin 4. tiineysviikon alkaessa, toki kotona tuli tehtyä jotakin temppuja, mutta ohjattuihin treeneihin ei enää lähdetty rouvakoiran kanssa. Lenkkeilyä jatkettiin lähes normaalisti aina siihen asti, kun Auri lähti Pirjo-kasvattajan hoiviin Mikkeliin.
Aurinkoisen synnytys alkoi lauantaina 21. lokakuuta, kun ensimmäisestä astutuksesta oli kulunut 64 vuorokautta. Istuin aamulla neljältä silmät ristissä Aurin pentulaatikon vieressä, ja odotin kuumeisena pentujen syntymää. Ensimmäinen putkahtikin maailmaan seitsemältä aamulla.
Seuraavan 6 tunnin aikana syntyi vielä 4 pentua lisää, kunnes pentujen tulo loppui. Tiesimme varmaksi, että pentuja pitäisi tulla vielä ainakin yksi. Aurinko supisteli vähän, kädellä autettaessa voimakkaasti.
Sitten alkoi tulla huoli. Olimme eläinlääkäriin yhteydessä, kun viidennen pennun syntymästä oli kulunut vähän päälle tunti. Siitä tunti eteenpäin, ja olimme jo eläinlääkärin vastaanotolla. Pasi oli jäänyt Majavedelle pitämään 5 pikkupentua lämpimänä.Eläinlääkäri tunsi pennun pään, mutta pentu ei noussut kunnolla synnytyskanavaan. Oli tehtävä keisarinleikkaus. Nopea röntgenkuvaus paljasti, että Aurilla oli kohdussaan vielä kolme(!) pentua, joista yksi oli lähellä synnytyskanavaa ja loput kaksi hieman taaempana.
Koska olen ollut kahtena kesänä kunnaneläinlääkärin apulaisena, tiedän kuinka pentuja elvytetään ja kuinka niitä lääkitään - toki eläinlääkäri laittoi lääkkeet valmiiksi ja kertasi vielä, että kuinka pitikään toimia.
Parikymmentä minuuttia keisarinleikkauksen alettua Pirjo ja minä saimme käsiimme kolme elotonta pentua. Synnytyskanavan suulle juuttunut pentu alkoi jäykistyä nopeasti päästyään pois sikiöpussista, eli se ollut ollut kuolleena kohdussa jo 6-12 tuntia. Kahta muuta elvytimme puoli tuntia (joka on ns. vasteaika keisarinleikkauksissa), mutta tuloksetta.
Minä hieroin, heilutin, painelin, puhalsin, heilutin, hieroin. Ja itkin koko ajan vuolaasti. Nyyhkytin ääneen yrittäessäni saada elämää kahteen pikkupentuun. Lopulta oli annettava periksi. Yhtään sydämen lyöntiä en kuullut, en yhtäkään henkäystä.
Kaksi kaunista tyttöä ja yksi suloinen poika olivat jo siirtyneet sateenkaarisillan toiselle puolelle. Pyyhin kyyneleitäni pentuihin, suukotin niiden pieniä viileitä kuonoja, ja toivotin ihanaa matkaa ikiunien maahan, jossa me nähtäisiin vielä joku päivä. Minusta tuntui, että jalat pettivät alta siinä vaiheessa. Enää ei tarvinnut yrittää, enää ei tarvinnut olla vahva. Nyt sai surra.
Eläinlääkärin apulaisena ollut mies tuli tarkistamaan pentujen tilannetta, eikä hän edes ehtinyt kysyä mitään nähdessään ilmeeni. Hän oli todella pahoillaan pentujen menetyksestä. Itkun keskeltä sain sentään kysyttyä ääneen:
"Sano että se äitikoira edes on kunnossa."
Mies vakuutteli näin olevan, ettei Aurilla ollut missään vaiheessa leikkausta ollut mitään komplikaatioita. Eläinlääkäri kutsuikin minut pian leikkaussaliin. Rakas Aurinko oli osittain hereillä, eläinlääkärin laittaessa laastaria leikkaushaavan päälle, ja pestessään Aurin vatsaa puhtaaksi. Kuullessaan minut (tai haistaessaan, en tiedä) Aurinko nykäisi päänsä pois happinaamarista, ja alkoi heiluttaa häntää ♥ Voi mamman kultarakas.
Kerroin sille, miten kauhean reipas ja hieno tyttö se olikaan, ja että pentulaatikossa odotti viisi koiravauvaa kovasti äitiään takaisin. Itkien soitin Pasille, että jäljellä olleet pennut menetettiin, mutta Auri itse voi hyvin. Puhelun taustalla kuului kimeää vikinää.
Pirjon kotiin päästyämme Aurinko ryntäsi pentuhuoneeseen. Eläinlääkäri oli varoitellut sen olevan vielä sekaisin anestesian jäljiltä, ja käski laittamaan sille kuonokopan, ettei se vain tappaisi tai vahingoittaisi pentujaan.
Asetin Aurin kyljelleen pentulaatikkoon, laitoin kuonokopan päähän ja käskin Pasia vielä pitämään varmuuden vuoksi Auria kaulasta kiinni. Nostin pennut lämpölaatikosta yksitellen nisille, joista ne alkoivat samantien imeä hirveällä innolla. Auri katsoi pentujaan, vinkui, ja Pasi päästi siitä irti. Aurinko haistoi pentujaan kuonokopan läpi, ja tempaisi sitten tassullaan kuonokopan päästään. Olin salamana pentujen ja Aurin kuonon välissä välissä, mutta aivan turhaan. Aurinko alkoi nuolemaan lapsiaan, vinkui ja nuoli, tuuppi niitä kuonollaan ja venytti itseään pidemmäksi pentulaatikossa, että pennut pääsivät paremmin nisille.
Minä aloin taas itkemään pelkästä helpotuksesta.
Aurinkoisen synnytys alkoi lauantaina 21. lokakuuta, kun ensimmäisestä astutuksesta oli kulunut 64 vuorokautta. Istuin aamulla neljältä silmät ristissä Aurin pentulaatikon vieressä, ja odotin kuumeisena pentujen syntymää. Ensimmäinen putkahtikin maailmaan seitsemältä aamulla.
Seuraavan 6 tunnin aikana syntyi vielä 4 pentua lisää, kunnes pentujen tulo loppui. Tiesimme varmaksi, että pentuja pitäisi tulla vielä ainakin yksi. Aurinko supisteli vähän, kädellä autettaessa voimakkaasti.
Sitten alkoi tulla huoli. Olimme eläinlääkäriin yhteydessä, kun viidennen pennun syntymästä oli kulunut vähän päälle tunti. Siitä tunti eteenpäin, ja olimme jo eläinlääkärin vastaanotolla. Pasi oli jäänyt Majavedelle pitämään 5 pikkupentua lämpimänä.Eläinlääkäri tunsi pennun pään, mutta pentu ei noussut kunnolla synnytyskanavaan. Oli tehtävä keisarinleikkaus. Nopea röntgenkuvaus paljasti, että Aurilla oli kohdussaan vielä kolme(!) pentua, joista yksi oli lähellä synnytyskanavaa ja loput kaksi hieman taaempana.
Koska olen ollut kahtena kesänä kunnaneläinlääkärin apulaisena, tiedän kuinka pentuja elvytetään ja kuinka niitä lääkitään - toki eläinlääkäri laittoi lääkkeet valmiiksi ja kertasi vielä, että kuinka pitikään toimia.
Parikymmentä minuuttia keisarinleikkauksen alettua Pirjo ja minä saimme käsiimme kolme elotonta pentua. Synnytyskanavan suulle juuttunut pentu alkoi jäykistyä nopeasti päästyään pois sikiöpussista, eli se ollut ollut kuolleena kohdussa jo 6-12 tuntia. Kahta muuta elvytimme puoli tuntia (joka on ns. vasteaika keisarinleikkauksissa), mutta tuloksetta.
Minä hieroin, heilutin, painelin, puhalsin, heilutin, hieroin. Ja itkin koko ajan vuolaasti. Nyyhkytin ääneen yrittäessäni saada elämää kahteen pikkupentuun. Lopulta oli annettava periksi. Yhtään sydämen lyöntiä en kuullut, en yhtäkään henkäystä.
Kaksi kaunista tyttöä ja yksi suloinen poika olivat jo siirtyneet sateenkaarisillan toiselle puolelle. Pyyhin kyyneleitäni pentuihin, suukotin niiden pieniä viileitä kuonoja, ja toivotin ihanaa matkaa ikiunien maahan, jossa me nähtäisiin vielä joku päivä. Minusta tuntui, että jalat pettivät alta siinä vaiheessa. Enää ei tarvinnut yrittää, enää ei tarvinnut olla vahva. Nyt sai surra.
Eläinlääkärin apulaisena ollut mies tuli tarkistamaan pentujen tilannetta, eikä hän edes ehtinyt kysyä mitään nähdessään ilmeeni. Hän oli todella pahoillaan pentujen menetyksestä. Itkun keskeltä sain sentään kysyttyä ääneen:
"Sano että se äitikoira edes on kunnossa."
Mies vakuutteli näin olevan, ettei Aurilla ollut missään vaiheessa leikkausta ollut mitään komplikaatioita. Eläinlääkäri kutsuikin minut pian leikkaussaliin. Rakas Aurinko oli osittain hereillä, eläinlääkärin laittaessa laastaria leikkaushaavan päälle, ja pestessään Aurin vatsaa puhtaaksi. Kuullessaan minut (tai haistaessaan, en tiedä) Aurinko nykäisi päänsä pois happinaamarista, ja alkoi heiluttaa häntää ♥ Voi mamman kultarakas.
Kerroin sille, miten kauhean reipas ja hieno tyttö se olikaan, ja että pentulaatikossa odotti viisi koiravauvaa kovasti äitiään takaisin. Itkien soitin Pasille, että jäljellä olleet pennut menetettiin, mutta Auri itse voi hyvin. Puhelun taustalla kuului kimeää vikinää.
Pirjon kotiin päästyämme Aurinko ryntäsi pentuhuoneeseen. Eläinlääkäri oli varoitellut sen olevan vielä sekaisin anestesian jäljiltä, ja käski laittamaan sille kuonokopan, ettei se vain tappaisi tai vahingoittaisi pentujaan.
Asetin Aurin kyljelleen pentulaatikkoon, laitoin kuonokopan päähän ja käskin Pasia vielä pitämään varmuuden vuoksi Auria kaulasta kiinni. Nostin pennut lämpölaatikosta yksitellen nisille, joista ne alkoivat samantien imeä hirveällä innolla. Auri katsoi pentujaan, vinkui, ja Pasi päästi siitä irti. Aurinko haistoi pentujaan kuonokopan läpi, ja tempaisi sitten tassullaan kuonokopan päästään. Olin salamana pentujen ja Aurin kuonon välissä välissä, mutta aivan turhaan. Aurinko alkoi nuolemaan lapsiaan, vinkui ja nuoli, tuuppi niitä kuonollaan ja venytti itseään pidemmäksi pentulaatikossa, että pennut pääsivät paremmin nisille.
Minä aloin taas itkemään pelkästä helpotuksesta.
 |
| Myötäpäivään keskeltä laskien: "Venus", "Jupiter", "Merkurius", "Terra" & "Mars" ♥ |
Tällä hetkellä sekä Aurinko että pennut voivat hyvin. Pikkuplaneettojen painot ovat nousseet tasaisesti, Aurilta tulee leikkauksesta ja lääkityksestä huolimatta hyvin maitoa, ja se on muutoinkin esimerkillinen äiti ♥
En pystynyt kirjoittamaan tätä postausta kuivin silmin. Kolmen pennun menetys surettaa ja harmittaa, edelleen. Olen miettinyt, olisinko voinut tehdä jotakin toisin, tai olisiko tämän tilanteen voinut jotenkin välttää.
Vastaus on, että minä tein kaiken, minkä pystyin. Kuten teki myös Pirjo, eläinlääkäri sekä Aurinko itse. Yksi pentu olisi menetetty joka tapauksessa. Kaksi muuta olisi ehkä saatu elävinä ulos, mikäli Auri olisi keisarinleikattu heti supistusten alettua, eli aamuneljältä ennen kuin yksikään pentu oli maailmassa. Mutta kuka eläinlääkäri olisi leikannut nartun siinä vaiheessa? Ei kukaan.
Tällaista tapahtuu, se on vain hyväksyttävä. Vaikka aina sitä tahtoo ja toivoo sydämensä pohjasta, että kaikki menisi hyvin eikä ainoatakaan pentua menetettäisi.
Nyt sentään pentulaatikkoon jäi viisi terhakkaa pentua (3 urosta ja 2 narttua). Kaikkia ei menetetty. Ja Aurinko itse jäi henkiin. Se on kaikkein tärkeintä.
 |
| Kolmelle pienelle rakkaalle sateenkaarien tuolle puolen. Me nähdään vielä, ja sitten saan teidät taas syliini ♥ |
