Syyllisyydestä

Jokainen on tuntenut syyllisyyttä jossakin vaiheessa elämäänsä. Syyllisyyttä voi tuntea valehtelusta, jokin asian tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, omista ajatuksistaan tai siitä, että kokee olleensa toiselle ihmiselle vaivaksi tai haitaksi.
Syyllisyys on eri asia kuin häpeä: syyllisyyden tunne johtuu siitä, että tekee (tai on kokenut tekevänsä) väärin, kun taas häpeä saa ihmisen tuntemaan itsensä vääräksi sekä riittämättömäksi.
Syyllisyydessä huomio kiinnittyy tehtyyn tekoon, aikomukseen tai siihen, että on jättänyt jotakin tekemättä. Kun ihminen tuntee syyllisyyttä, hän ajattelee itsestään negatiivisesti, mutta keskittyy kuitenkin enemmän itse tekoon.
Häpeässä huomio kiinnittyy teon sijaan itsensä arviointiin huomattavasti yleisemmällä tasolla, koko minuutta arvioimalla. Häpeä siis leimaa ihmisen koko minuuden huonoksi ja epäonnistuneeksi, vaikka kyse olisikin vain tietystä teosta tai tapahtumasta.

Minä olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että en ole antanut kooikkereille kaikkeani. Siitä, että olen ollut huono ohjaamaan niitä niin treeneissä kuin kisoissakin. Että olen unohtanut radan, missä järjestyksessä esteet pitikään mennä. Olen ollut myöhässä ohjauksessa, olen hermostunut itselleni siitä että en ehdi ohjaamaan, olen vaatinut koirilta kaikkea mutta en itse ole ollut täysillä mukana.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole jaksanut juosta ja lenkkeillä niiden kanssa kuten tavallisesti. En ole kouluttanut niitä yhtä paljoa kuin ennen, enkä opettanut uusia temppuja tai löytänyt uusia lenkkimaastoja, jossa ne saisivat juosta vapaina. Olen ollut huono koiraomistaja.
Tiedän, että olen jollain tapaa sairaana, että pelkästään terveystulokseni selittävät sen, miksi en ole jaksanut tehdä asioita. Sille on olemassa selkeä selitys, miksi olen ollut koko usein todella väsynyt ja ärtynyt, miksi liikunta on tuntunut raskaalta ja pahalta, miksi en ole yksinkertaisesti pystynyt antamaan itsestäni parastani kooikkereille.
Ja silti minulla on kamalan syyllinen olo. 

En tiedä, ymmärtävätkö koirat anteeksipyyntöjä. En tiedä, helpottaako vilpitön anteeksipyyntö vain minun oloani, vai onko sillä jotakin merkitystä myös koirille.
Sen tiedän, että kooikkerit osaavat lukea minua kuin avointa kirjaa ja ne vaistoavat minun tunteeni todella herkästi. Kun pyydän niiltä anteeksi sitä, että en ole ollut niille paras mahdollinen omistaja viime aikoina, uskon että ne vaistoavat minusta jotakin erilaista. Jotakin, mikä ei ole iloa tai riemua, eikä ainakaan ärtymystä, vaan enemmänkin surua ja ahdistusta. Ne reagoivat siihen.
Sirius jää paikoilleen, katselee minua syvälle silmiin ja huokaisee, painaa itseään kättäni vasten kun silitän sitä ja pyydän anteeksi. Yrittääkö se rauhoitella minua tai itseään, vai lohduttaa minua ja todeta, että "Ei se mitään, ymmärrän kyllä".
Aurinko vetää korvansa taakse, lipoo huuliaan ja kiipeää syliini. Se painaa päänsä kaulalleni, heiluttaa varovasti häntäänsä sekä tuhisee ja rutisee kun pyydän anteeksi. Ehkä se rauhoittelee meitä molempia, osoittaa minulle kiintymystä ja mielistelee, kertoo että "Älä huoli, kyllä se siitä. Rakastan sua silti aina."

Nyt vain yritän antaa itselleni anteeksi, että olen päästänyt terveyteni näin huonoon kuntoon ja koirat ovat saaneet kärsiä siitä.
Se on paljon vaikeampaa kuin vilpitön anteeksipyytäminen muilta. Itseään kun on niin helppo soimata jokaisesta asiasta, itse muistaa jokaisen pienenkin tekemänsä virheen, vaikka kaikki muut olisivat sen jo unohtaneet.
Askel kerrallaan eteenpäin, onneksi minulle on koiraseuraa matkalle ♥