Koko kuukausi on mennyt ajatellessa ikäviä, surullisia, ahdistavia, stressaavia, ärsyttäviä, raivostuttavia ja kaikkia mahdollisia negatiivisia tunteita aiheuttavia asioita. Osa näistä asioista on valitettavasti väistämättömiä, vaikka kuinka toivoisi voivansa muuttaa niiden kulkua.
Kaikki nämä kuluttavat, raastavat tunteet kulminoituivat torstaina, kun siskoni Tiina joutui luopumaan laumansa vanhimmasta, Vilistä (Tarumetsän Hopeakolibri). Vili olisi täyttänyt marraskuussa 15 vuotta, mutta kun huonoja päiviä alkoi olla enemmän kuin hyviä, on rakkaasta luovuttava.
Itkin lähes koko torstaipäivän. Vili oli koira, jonka kanssa kävin ensimmäisessä virallisessa koiranäyttelyssä 14 vuotta sitten. Tulokset eivät olleet kummoisia, mutta se oli ensimmäinen kosketus Suuren Koiramaailmaan - olkoonkin että nykyään käyn enemmän muissa koirakilpailuissa kuin näyttelyissä. Vili vaan on "aina" ollut siskollani. Se on kuulunut jokaiseen yhdessä viettämäämme hetkeen, perhejouluihin ja sen sellaiseen.
Nyt harmaanaamaista italianvinttikoirapappaa ei enää ole.
Lisäksi Vili oli Siriuksen paras ystävä. Pojilla oli aina omat leikkinsä, joihin ei muita koiria (eli tyttöjä) huolittu. Sirius ja Vili painivat (ja myös astuivat toisiaan) sisällä, juoksivat ulkona kilpaa peräkkäin, haistelivat ihania pissejä yhdessä ja pitivät keskenään "pissirinkiä" - kun toinen merkkasi heinän, toisen piti heti merkata päälle, jolloin taas ensimmäisen pissaajan täytyi lirauttaa oma puumerkkinsä heinään. Tätä piirileikkiä saattoi jatkua jopa kymmenen merkkauksen ajan. Hirmu hauskaa.
Eivätkä Vili ja Sirius koskaan ottaneet yhteen, ne olivat kaikesta enemmän tai vähemmän samaa mieltä. Niiden kaveruus oli varsin mutkatonta, ja sitä oli mukavaa seurata.Vielä viimeisinäkin tapaamiskertoina pojat vähän leikkivät keskenään ja merkkasivat ristiin ulkona. Vaikka Vili viimeisellä tapaamiskerralla kirjaimellisesti törmäsi Siriukseen sekä käveli Siriuksen päältä tämän maatessa lattialla, ei Sirius sanonut pappakoiralle mitään, katsoi vain tyynesti.
En tiedä, ymmärsikö Sirius Vilin olevan vanha, lähes sokea ja päästään hapero, ja antoi siksi papparaisen tehdä tällaisia vahinkoja, vai salliko Sirius ystävältään enemmän kuin muilta.
Tietysti vanhan koiraystävän menetys saa ajattelemaan sitä hetkeä, jolloin minun pitää luopua omista koiristani. Vaikka sitä kuinka yrittäisi ajatella järjellä, tiedän sen tulevan olemaan sydänjuuria repivää. Hetkittäin varmasti tuntuu paremmalta, hetkittäin taas siltä, että kuvittelee kuolevansa itse, ihan kuin osa sielusta olisi poissa.
Hiljalleen ajatukseen rakkaan koiraystävän poismenosta tottuu, siihen turtuu, eikä sen ajatteleminen enää tee uutta haavaa sieluun. Muistaa ne hyvät (ja myös ne huonot) hetket, mitä tehtiin ja koettiin yhdessä, surullisen onnellisena siitä, että on saanut jakaa hetken elämästään kaikista parhaimman ystävän kanssa. Vaikka kuoleman jälkeen aina jotakin sydämessä jää rikki, niin elämä koiran kanssa on jotakin niin kokonaista ja kokonaisvaltaista, etten halua olla kokematta sitä.
Muistakaa sanoa joka päivä koirallenne se, mitä haluaisitte sanoa sille sen viimeisenä hetkenä. Ottakaa syliin, halatkaa, antakaa suukko, silittäkää hellästi. Kuiskutelkaa kauniita sanoja, kertokaa kuinka ihana koira se onkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti