Stressaava whippet

Africa-whippet oli tosiaan kesäkuun alusta aina juhannukseen asti hoidossa Pasin vanhemmilla Savossa, eli kaiken kaikkiaan kolme viikkoa.
Täytyy sanoa, että tuo aika oli minulle suoranainen hermoloma. Kooikkereissa en juurikaan huomannut muutosta, ne tuntuvat olevan tyytyväisiä ollessaan siellä, missä minäkin. Muulla ei ole niin kauheasti väliä.

Miksi Africa sitten lähti hoitoon?
Africalla on ollut jo pidempään ongelmia, jotka ovat oireilleet erilaisilla tavoilla. Whippet steriloitiin 2 vuotta sitten; yhtenä syynä oli sen aggressiivinen käytös juoksujen aikaan, joka suuntautui sekä Aurinkoon että minuun. Toinen syy oli se, että Africaa ei ollut missään vaiheessa tarkoitus käyttää jalostukseen.
Lisäksi Africa reagoi stressiin olemalla syömättä, olipa kyseessä sitten parisuhderiita tai kerrostalokaton remontointi. Se ei syö. Yksi eniten useimpia omistajia stressaavista ja ärsyttävistä asioista on se, että koira ei suostu syömään. Mitään. Africa vain seisoo ruokakuppinsa vieressä, tärisee ja kieltäytyy ottamasta edes makupaloja. Vatsa kurisee tyhjyyttään, mutta whippet ei syö. Ja kun vinttikoira ei syö, se harvoin myöskään juo.
Stressitilan ollessa korkealla Africa ei myöskään nuku, makaa vain pedillään ja mahdollisesti tärisee. Lopulta se ei jaksa enää pysytellä hereillä, vaan nukahtaa ja on lähes täysin tiedoton. Sen saa todellakin ravistella hereille. Africassa onkin sanottu olevan on-off -kytkin.
Africa reagoi myös hankaliin tilanteisiin ulostamalla. Sisälle, vaikka omalle pedilleen. Enää eivät sormet ja varpaat riitä laskemaan, kuinka monta kusta on African pediltä siivottu. Tai kuinka monta paskaläjää on hangattu pois makuuhuoneen matosta. Kun Africa on tarpeeksi ahdistunut stressaavasta tilanteesta, se lakkaa pyytämästä ulos. Ja se saattaa silti tehdä tarpeensa sisälle, pienenkin määrän, vaikka olisi juuri tullut ulkoa sisälle.

Muutimme kuukausi sitten uuteen kotiimme. Sanoin jo aikaisemmin, kuukautta ennen muuttoa, että Africa olisi parempi laittaa hoitoon muuton ajaksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan whippet oli muutossa mukana, kaiken sekamelskan, stressin ja hälinän keskellä.
Kooikkereita eivät muuttopuuhat olisi voineet vähempää (tai oikeastaan enempää) kiinnostaa, ne tunkivat päänsä jokaiseen kaappiin ja laatikkoon, "auttoivat" kovasti kaikessa ja olivat silminnähden innoissaan isosta talosta sekä vielä isommasta pihasta.
Africa sen sijaan kieltäytyi syömästä useana päivänä, ei levännyt päivisin lainkaan, teki tarpeitaan sisälle ja koirien pedeille, eikä lähtenyt pediltään mihinkään koko päivänä. Se makasi 22 tuntia vuorokaudesta omalla pedillään.
Katsoin tätä menoa melkein kaksi viikkoa uudessa talossamme. Sitten minulle riitti, ja passitin African Savoon hoitoon.

Savossa Africa kuulemma nukkui ensimmäiset viisi päivää. Söi ja kävi ULKONA tekemässä tarpeensa, palasi pedilleen ja nukkui. Sitten sitä alkoi kiinnostaa puruluiden syöminen, ulkoilu ja muut normaalit asiat. Anoppini sanojen mukaan se alkoi olla niin kuin aikaisemmin, oma itsensä.
Juhannussunnantaina whippet tuli takaisin meille.
Tiistaina siivosin ensimmäiset paskat sisältä.
Ruoka sille sentään kelpaa, ja tarhassa se saattaa vähän leikkiä Sorayan kanssa, mutta muutoin mikään ei ole muuttunut. Se makaa edelleen 22 tuntia vuorokaudesta omassa punkassaan. Se ei juurikaan koske puruluihin eikä leluihin. Sitä ei oikeastaan huvita mennä ulos. Onneksi meillä on nykyään koira-aitaus, johon voin kantaa African sylissäni vaikka juosten. Ei se sentään vielä ole syliini tarpeitaan tehnyt.
Nähtävästi tuota koiraa ei vain ole tarkoitettu tällaiseen vilkkaaseen koiraharrastuselämään, vaikka African kanssa ei missään harrastuksissa enää käydä. Se on koti- ja seurakoira. Mutta kooikkerit käyvät milloin missäkin, minä ja Pasi käymme milloin missäkin, meille tulee käymään milloin ketäkin vieraidenkin koirien kanssa.

Saa nähdä, kuinka kauan whippettiä ja sen stressaamista jaksaa vielä katsella. Ongelma vain on siinä, että se ei ole minun koirani vaan Pasin. Loppukädessä päätös on hänen.
Whippetin ei vain ole kiva olla tässä talossa, perheessä ja laumassa. Kai Pasikin on sen tajunnut jo. Vielä kun saisi sen ajattelemaan koiran parasta, vaikka se vaikeaa olisikin.