Muistoja vuosien takaa: Jesse James

Eilen tuli kulukseeni 25 vuotta ensimmäisen koiramme syntymästä. Parin viikon päästä sen kuolemasta tulee kuluneeksi 11 vuotta. Neljätoista vuotta yhteistä elämää on pitkä aika. Vuosien aikana suru on muuttunut lämpimäksi tunteeksi, jonka Jessen ajatteleminen saa aikaan, ja ikävä on vaihtunut moniin hyviin muistoihin.

En muista aikaa ilman koiraa. Kun olin 2-vuotias, perheeseemme muutti tumma, pörröinen, nallekarhun näköinen eläin, jota tunnetaan eläinlajina koira. Alunperin tämän kyseisen mustan möykyn nimeksi piti tulla Zorro, mutta valitettavasti minun kaksivuotias kieleni ei taipunut moiseen nimeen: huusin koiranpentua ulkona Tolloksi. Minusta useita vuosia vanhemmat isosiskoni eivät yllättäen pitäneet tästä käänteestä ja tahtoivat vaihtaa uuden perheenjäsenemme nimeä. Jesse -nimen osasin sentään lausua jo pikkulapsena, ja Jesse James siitä sitten tuli.

Minä ja Jesse James helmikuussa 1990.

 Jesse oli kultaisen noutajan ja suomenlapinkoiran sekoitus, kielletyn rakkauden hedelmä ja täydellinen vahinkopentu. Kultainen noutaja -narttu oli hoidossa maatilalla omistajansa vanhempien luona, kun se päätti karata kosioretkelle suomenlapinkoirauroksen luokse. Paria kuukautta myöhemmin syntyi seitsemän sekarotuista pentua, joista meille päätyi yksi.

Jessen pentuajoista en muista paljoakaan, olinhan itsekin vielä pikkulapsi. Varmasti siitä syystä Jesse tuntui minulle enemmän veljeltä kuin lemmikiltä. Jesse tiesi kaikki salaisuuteni, se vartioi ja vahti minua, kiusasi minua (kuten veljen kuuluu), ei totellut minua ellei itse tahtonut, mutta suostui valittamatta leikkimään kanssani joka kerta, olipa kyseessä sitten eläinlääkäri- tai rekikoiraleikki.

Jesse potilaana eläinlääkärileikissä.

 Tuolloin 90-luvun alussa ei juurikaan ollut koirakouluja, agilitysta ei oltu kuultukaan eikä koirankoulutusoppaita löytynyt kunnankirjastosta - ellei sitten halunnut kouluttaa koirastaan metsästyskoiraa. Kuitenkin Jesse osasi kauniit käytöstavät, monia temppuja ja pohjattoman ahneutensa ansiosta sitä oli helppo kouluttaa. Tosin Jesselle suurin osa tempuista opetettiin ikivanhoilla metodeille: kun Jesseä opetettiin istumaan, sitä painettiin alaselästä. Kun Jesse opetettiin menemään maahan, sitä painettiin lavoista. Kyllä Jesse oppi, se osasi vielä vanhanakin kaikki temput, mutta kuinka paljon nopeammin se olisikaan oppinut positiivisella, operantilla ehdollistamisella - ja miten paljon hauskempaa se olisi todennäköisesti koiralle ollut.
 Jessen tottelevaisuudesta kertoo parhaiten se, kuinka leikkaamaton, nuori uroskoira tahtoi lähteä naapurin narttuja katsomaan. Se ei ollut oppinut erillistä sanaa liikkestä pysähtymiselle, "odota" tarkoitti paikalleen jäämistä joko istumaan tai makaamaan. Istuminen oli kuitenkin Jessellä hyvin hallussa. Äitini huusi "istu" kesken Jessen morsiamenhakumatkan, jolloin Jesse heittäytyi istumaan ja odotti kiltisti, että joku ihminen sai sen kiinni.

 Onneksi Jessen karkailut loppuivat, kun se kastroitiin - valitettavasti koira myös lihoi tuolloin melkoiseksi pullukaksi, mutta liikakilot eivät onneksi Jessen vauhtia haitanneet.

 Jesse rakasti ihmisiä, suhtautui melko välinpitämättömästi muihin koiriin ja kunnioitti kissoja. Jesse kyllä piti kissoista, mutta oli toivoton nössö niiden kanssa. Mikäli joku kissoistamme meni nukkumaan Jessen pedille, koira seisoi surkean näköisenä nukkumapaikkansa vieressä ja tuijotti ihmisiä apua anellen. Monesti kissat myös nukkuivat Jessen vieressä niin sisällä kuin ulkonakin, ja suorastaan hakeutuivat tuon 45-kiloisen mustan möhkäleen seuraan.

Pörri 12v. ja Jesse 13v.

Pikku-Otto ja Jesse

Jessellä oli myös omia ajatuksia asioita. Se osoitti herkästi mieltään, mikäli sitä ei otettu ulos mukaan vaikka Jesse olisi itse nimenomaan tahtonut lähteä seuraksi. Muutoin se ei tehnyt tarpeita sisälleen, paitsi tuolloin: toisella kerralla olohuoneen rapulle, toisella kerralla kylpyhuoneeseen viemärin päälle. Nuo olivat myös ainoat kerrat, kun Jesse varasti ruokaa: se nuoli kermat isosiskoni syntymäpäiväkakusta (äiti paikkasi koirannuoleman kohdan kermalla ja tarjosi kakun vieraille), ja muutamaa vuotta myöhemmin Jesse söi kokonaan minun ensimmäisen itse tekemäni pullapitkon!
 Toinen Jessen oma keksintö oli huolituoli. Se on yksi tarkoin valittu tuoli, johon istunut ihminen sai välittömästi Jessen suuren, raskaan pään polvelleen huokauksen kera ja useita pitkiä katseita koiran tummien kulmien alta. Siinä Jesse oli niin kauan kuin istuja vain jaksoi sitä silittää ja sille jutella. Kun silitys ja juttelu loppuivat, Jesse totesi istujan huolien kaikonneen ja meni tyytyväisenä takaisin omalle pedilleen.

Huolituoliterapiaa.

 Minä ehdin aloittaa Jessen kanssa myös koiraharrastukseni, jotka tosin jäivät pariin möllitokoon ja muutamaan match show'hun. Möllitokossa pärjäsimme erinomaisesti molemmilla kerroilla, mätsäreissä tulokset vaihtelivat sinisestä nauhasta aina BIS-sijoituksiin.
 Jessen ansiosta lainasin järkyttävät kasat koirarotu- ja koirankoulutuskirjoja, halusin palavasti toisen koiran (rotuvaihtoehtoja oli ainakin kymmenen) ja tahdoin harrastaa ties mitä koiralajeja. Valitettavasti Jesse oli jo veteraani-ikäinen, kun minun innostukseni syttyi, joten jäin odottamaan ja kinuamaan seuraavaa koiraa, jonka kanssa voisin sitten harrastaa kaikkea. Jesse antoi kuitenkin minulle kipinän koiraharrastuksiin ja ylipäänsä koiriin.

Jesse säilyi pirteänä 13-vuotiaaksi asti. Viimeisenä elinvuotenaan Jessen kunto alkoi selvästi heikentyä: se ei nähnyt kunnolla kaihin takia, sen kuulo heikkeni ja nivustyrä rajoitti juoksemista. Jesse pyysi usein ulos ja istui nolona eteisen nurkassa, mikäli se sattui vahingossa pissaamaan sisälle, kun ei ollut pystynyt enää pidättelemään. Jesse unohti terassilla seisoessaan, oliko se menossa ulos vaiko tulossa sisään, jolloin sitä piti tuupata suuntaan tai toiseen. Viimeisinä päivinään Jesse ei enää tahtonut syödä mitään muuta kuin lunta ja joitain herkkupaloja. Sitä autettiin kiipeämään terassimme rappuset ja yöksi se peiteltiin omalle pedilleen nukkumaan.

 Muistan vieläkin sen hetken, kun äitini soitti minulle kesken koulupäivän ja ilmoitti, ettei Jesse enää jaksanut nousta pediltään. Ajattelin hetken, että nyt minä kuolen. Sen jälkeen vain itkin. Minä en ollut 9-luokan viimeisessä luokkakuvassa, minä olin eläinlääkärissä silittämässä Jessen tummaa turkkia viimeistä kertaa, kun eläinlääkäri kuunteli sen hiljalleen hiljenevää sykettä.

Jesse James nukutettiin ikiuneen 14. tammikuuta 2003. Minä itkin kaksi viikkoa. Kolmen viikon päästä elämäämme saapui Milo.

Jesse James oli ensimmäinen koirani, perheemme koira, iso pikkuveljeni, joka piti minusta huolta kuten koiran ja veljen kuuluikin. Jesse oli itsepäinen, ahne ja haukkui usein pelkästä haukkumisen ilosta - tai sitten se rakasti omaa ääntään, jopa viimeisinä vuosinaan kun sen kuulo alkoi heikentyä. Jesse oli rauhallinen, kärsivällinen, lempeä ja kiltein koira, jonka olen koskaan tavannut. Maailman kiltein koira.